Kaksi miestä seisoi puhellen täyteläisen, punaposkisen tytön kanssa, joka oli noutamassa vettä, mutta kukaan heistä ei huomannut vanhusta.
"Sellaisia ovat ihmiset Kortschissa", ajatteli Kaspar. "Siinä seisovat tyhjäntoimittajat naureskellen Grethelin kanssa, eikä yksikään niistä huomaa, miten väsyneen näköinen vanha, kulunut eukko-parka on! Niin on kuin pappi sanoo, voisi luulla että heillä on kivi rinnassaan. — — Annahan kun kannan kimpun sinulle kotia, Marianna", sanoi hän äkkiä ja kumartui vanhuksen puoleen. "Sinähän et jaksa pitemmälle!"
Nyt katsahtivat tyttö ja miehet sinnepäin — yhtä hämmästyksissään kuin vanhus itsekin siitä että Kaspar Zingler vaivasi itseänsä toisen ihmisen puolesta.
Seuraavana päivänä kastanjoita noukittaessa sanoi Kaspar monta kertaa Martinille: "Älähan rasita itseäsi — lepäile vähäsen välillä. Ei niin paljon yhdellä kertaa! jos emme tänään ehdi tehdä työtämme loppuun, niin onhan päivä huomennakin."
Mutta koko ajan tuntui hänestä kuin tahtoisi hän saada jonkun käsittämään, että siten tehdään toisia kohtaan, ja että hänen pieni tyttönsä — ei voinut kestää enempää. Ei jaksanut — ei jaksanut! —
* * * * *
Päivät lyhenivät. Syysmyrskyt vinkuivat valittaen talon ympärillä, keltaiset lehdet alkoivat varista. Niityillä Kortschin ympärillä pisti syksyinen myrkkylilja kalpeat silkkilehtensä esiin ruskeasta mullasta, värisi tuulessa ja varisti kukkiaan, ikäänkuin ihmetellen, mitä tekemistä sillä oikeastaan oli täällä — keskellä tätä kolkkoutta ja pimeyttä, mihin se ei yhtään sopinut.
Kasparin pikku tyttö heikkoni. Hän yski niin että hento rinta oli särkyä ja hän laihtui, vaikka Kaspar usein haki lääkärin ja toi hänelle Schlandersin postihotellista kaikkia hienoja ruokia, joita Anna katseli vihamielisin katsein eikä pitänyt niitä sopivina kristillisille ihmisille, vaan ainoastaan tuollaisille puoli-pakanoille, jollaisia tiedettiin vieraitten olevan. — —
Joulu oli käsissä. Koskaan ennen ei Kortschissa oltu nähty niin kauniita tavaroita kuin ne, joita Kristuslapsi tuli valkean lumen yli tuomaan Kasparin kalpealle pikku tytölle — sen tunsivat paraiten Kasparin jalat ja kukkaro — mutta terveys ei ollut päällimäisenä kääröjen joukossa, niinkuin hän oli sanonut heidän voivan odottaa.
Joka kerta kun hengenahdistus tai vaikea yskänkohtaus vaivasi pikku tyttöä, käänsi hän siniset, kuumekiiltoiset silmänsä Kaspariin — ja niissä ilmeni äänetön ja tuskaisa kysymys, jonka Kaspar ymmärsi yhtä selvästi kuin jos hän olisi puhunut.