"Sanomme niin jo äänettömille elukoillekin", toisti Kaspar. "Niidenkään ei pidä raataa liian paljon. Mutta pieni tyttöni — hän ei enää jaksa. Hän ei saa olla kipeänä sekä edestä että takaa. Hän ei jaksa! — — Eikä siinä ole oikeudenmukaisuuttakaan. Sillä se ei ole hänen syynsä — se on minun!"
"Mikä on sinun syysi?"
"Se että hän vioittui. Sinä päivänä, jolloin hän syntyi ja jolloin tapaturma sattui, silloin en pitänyt kiirettä hakiessani Liseliä — minua suututti se, että olin turhaan kiirehtinyt kaksi kertaa. Sitä vain kulkiessani ajattelin — enkä mitään muuta."
"Eihän ole varmaa, että sittenkään olisit tullut ajoissa kotia, Kaspar — mutta on hyvä tehdä tiliä itsensä kanssa myöskin itsekkäistä ajatuksista."
"En ole sitä ennen niin ajatellut — en edes ripille mennessäni — mutta nyt en voi enää päästä eroon näistä ajatuksista. Minusta tuntuu koko ajan kuin astuskelisin tietä pitkin ja sanoisin itselleni: älähän nyt juokse itseäsi hengästyksiin — katsastahan vähän piippuasi — sillä ei siitä suinkaan tälläkään kertaa tule mitään! — — ja kotona — siellä makaa Bethi tuskissaan, mutta se ajatus ei minua yhtään liikuta! Hän tulee yhä sairaammaksi — ja niin syntyy pieni olento… Minusta tuntuu kuin näkisin ihan elävästi edessäni, kuinka hänen siniset silmänsä ikäänkuin kysyvät: eikö ole ketään, joka tahtoo ottaa minua vastaan? enhän voi itseäni auttaa! Minulla varmaan ei ole lainkaan isää? Ei — hänellä ei ollut isää. Sillä kun hän makasi kovalla permannolla, käveli isä tiellä ja sytytteli piippuaan! Kaikki pahahan on johtunut siitä kerrasta. Mutta ei suinkaan tytön tarvitsisi kärsiä sentakia! — Minusta on yhdentekevää, mihin ne käytetään" — hän sysäsi rahoja niin että ne kilisivät, "kunhan ne vain auttavat häntä."
"Tahdon rukoilla hänen puolestaan", sanoi pappi, "ja ajatella häntä pyhässä messussa. Mutta sinunkin tulee rukoilla."
"Niin olen tehnytkin. Olen ollut kaikkien seudun pyhäinkuvien luona rukoilemassa. Mutta tuntuu siltä, kuin ei se yhtään auttaisi."
"Kyllä se auttaa, Kaspar — mutta tulee nöyryyttää sydämensä ja ottaa apu sellaisena kuin se tulee."
— Kaspar kulki kotiinpäin. Papin oli helppo sanoa, että tuli tyytyä apuun sellaisena kuin se tuli. Tyttönen ei ollut hänen! Voi, jospa voisi löytää yhdenkään — ja sellainenhan pitäisi toki löytää monien pyhimysten joukosta! — jonka tunteet olisivat pienokaista kohtaan vähänkin sellaiset kuin hänen, ja jolle voisi huutaa, niin että hän heti sen ymmärtäisi: hänelle ei pidä antaa enempää kannettavakseen, sillä hän ei jaksa! Ja joka sitten poistaisi painon minulta ja oikaisisi samalla viallisen selkärangan.
Kun Kaspar kulki kyläkaivon ohi, näki hän, että vanha Marianna istui siinä lepäämässä risukimppu selässään.