* * * * *
Sinä syksynä, jolloin pikku tyttö oli täyttänyt kymmenen vuotta, tuli häneen yskä ja hän hengästyi vähemmästä kuin ennen.
Kaspar osti hänelle kokonaisen pussillisen rintasokeria ja piti hänet sisällä huoneessa, mutta siitä ei ollut apua. Silloin haettiin lääkäri. Hän tutki pientä, laihaa rintaa, nyökäytti päätään ja sanoi: "Tästä kyllä parannutaan." Mutta ulkona pudisteli hän päätään: "Keuhkoissa on vikaa. Rinta on kärsinyt selän paineesta."
"Mutta siitä hän kai voi parantua aikaa myöten?" kysyi Kaspar.
Lääkäri kohautti olkapäitään.
— Eräänä päivänä tuli Kaspar papin luokse ja laski kourallisen rahoja hänen eteensä. Joka kerta viime aikoina kun oli rakennettava kappeli tai pystytettävä pyhäinkuva, oli Kaspar ensimäinen joka antoi rahojaan siihen, ja aina hän sanoi: "Jotta pieni tyttöni kasvaisi ja voimistuisi."
Nyt hän vain sanoi: "Pieni tyttöni — — ei jaksa enää."
"Mitä nyt on, Kaspar?" kysyi pappi.
"Hänen selkänsähän on aina ollut viallinen", sanoi Kaspar, jonka alahuuli liikkui niin kummallisesti, "mutta nyt on rintakin tullut sairaaksi — eikä se voi käydä laatuun! Kun meillä on joku, joka raataa puolestamme — ajattelen esimerkiksi Marttia, häntä, joka auttaa minua kastanjan korjuun aikana ja kantaa säkit vaunuihin Bernhardin kanssa — niin sanomme: nyt et enää jaksa, sanomme me. Ja me sanomme samoin äänettömille elukoillekin, jotka puolestamme raatavat."
"Niin, oletkohan aina niin sanonut, Kaspar, ennenkuin toisilla on ollut liian raskasta, ennenkuin he ovat rasittuneet liikaa?" sanoi pappi, pudistaen vähän päätään.