Aina kun Kaspar oli tuvassa, seisoi hän hiljaa, katsellen pientä tyttöä, joka istui tehden yhtä tai toista ikkunan ääressä. "Voi, kuinka nuo sormet voivatkin liikkua", sanoi hän. "On kuin ne lumoisivat. Pääni ihan menee pyörälle niitä katsellessa!"
Silloin hän nosti pienet, vakavat kasvonsa isäänsä kohti niin rauhallisesti ja tyytyväisenä, hymyn välke sinisissä silmissään.
Se oli toista kuin silloin kun hän pakotti itsensä hymyilemään oikein koko suullaan — silloin oli hän aina jostain peljästynyt, mutta ei tahtonut sitä näyttää, sen isä tiesi. Sen hymyilyn, jossa suu oli kuin voisi se yhtä hyvin kääntyä itkuun, tunsi isä kaikilta niiltä kerroilta, jolloin muut puhuivat tytön viasta ikäänkuin olisivat ymmärtämättömiä — mutta mikä pahinta eivät äänettömiä — elukoita, tai silloin kun hän teki lähtöä kouluun tai tuli sieltä kotiin.
Opettaja häntä kiitti, sillä hän oli taitava lukemaan ja laskemaan, ja muut lapset eivät suinkaan joka päivä kiusanneet häntä sillä, että hän oli raajarikko — mutta aina lähtiessään kouluun hymyili hän Kasparille tavalla, jonka piti kuvastaa iloa — mutta joka oli niin pelokas, että isän sydäntä ihan vihlasi.
Kun hänestä tuli koulutyttö, oli Kaspar ostanut hänelle kulkukauppiaalta seppeleen, niinkuin muillakin tytöillä oli, jotta hän voisi kulkea toisten mukana kulkueissa suurien juhlien aikoina.
Hän ei ollut ostanut viheriän valkoista, kirjavaa, niinkuin useimmilla oli, vaan loistavan sinisen — suurista lemmenkukista solmitun — vaikkakin se oli kaikkein kallein ja vaikkei hän muuten ollut juuri altis luopumaan rahoistaan.
Kun pikkutyttö sai seppeleen käsiinsä ja alkoi koetella sitä kauniille, vaalealle tukalleen, nousi kevyt puna hänen värittömille poskilleen. Hän nousi tuolille kurkistaakseen seinällä riippuvaan pieneen pyöreään peiliin ja sanoi: "Kunpa nyt selkäni olisi samallainen kuin muiden — niin voisin olla oikein sievä, eikö totta?"
Tämä oli ensimäinen kerta jolloin hän puhui siitä isälle — ja jotain nousi tämän kurkkuun, joka teki hänelle vaikeaksi heti vastata. Mutta sitten hän huusi: "Sievä! Sinä olet paljoa sievempi kaikkia muita — vaikka ne ovatkin niin suorat, että — — että ihan kallistuvat taaksepäin."
Tytöllä ei ollut tapana nauraa — mutta nyt hänen siniset silmänsä alkoivat nauraa… ne eivät ainoastaan hymyilleet, vaan oikein nauroivat, isän tätä sanoessa.
Mutta ottaessaan osaa kulkueeseen Kristuksen ruumiin juhlassa ja isän katsellessa häntä kulkueen miesryhmästä joka kerta kun pysähdyttiin, oli hänen luonnottomasti avautuneen suunsa ympärillä tuo pelon herättämä hymyily, ja Kaspar tiesi, että hän kulki siinä muiden joukossa pelokkaana ja arkana ja onnettomana loistavan sinisine seppeleineen.