Hän ei voinut niinkuin muut lapset telmiä ja juosta ja huutaa — ja hän karttoikin mieluimmin muita. Ei voinut muuta ajatella kuin että he olivat puhuneet hänelle hänen viastaan. Sellaisilla ei ole sen parempaa ymmärrystä!
Mutta sitä ei ollut täysikasvuisillakaan Kortschissa. Saattoi tapahtua että yksi ja toinen lausui ihan kuuluvasti, kun lapsi oli huoneessa: "Kas kun ei se lapsiraukka kasva! Huomaa selvästi miten selkä yhä enemmän ja enemmän käyristyy. Niinpä niin, hän jää ainiaaksi kyttyräselkäiseksi!"
Alussa yhtyi tähän Anna sanoen: "Niin, Jumalan pyhä äiti, niin — olisi varmaan ollut parempi, että häneen olisi kuolettavasti sattunut sinä päivänä kun hän putosi lattialle ja löi selkänsä vialliseksi, pikkuraukka!" — Mutta kerran, kun Kaspar sen kuuli, niin hän pui nyrkkiä ja sanoi: "Jos kerrankin vielä lausut sellaisia sanoja, niin voit lähteä hakemaan toista Hans-serkkua! Minun luonani et saa olla kauempaa."
Toivottiin ettei pieni tyttö huomannut niin tarkoin näitä kovia sanoja, ja ettei hän muistaisi niitä. Mutta eräänä päivänä kun Kaspar poltti piippuaan päivällisen päälle puutarhapahasessaan, josta hän oli niin ylpeä, kuuli hän tytön sanovan nukelleen, jonka kanssa hän penkillä leikki: "Tahdon mielelläni tuoda sinulle kauniin, punaisen nuken; mutta sinun tulee sillä aikaa maata kauniisti hiljaa! Muuten voit pudota penkiltä ja satuttaa selkäsi. Ja se olisi itsellesi ikävintä! Silloin voisit mieluummin samalla kuolla — käsitäthän sen!"
Kaspar lähti nopeasti puutarhasta pelloilleen. Hänen kasvonsa olivat vihasta punaiset. Tiellä osui hän suoraan kylän vanhaa pappia vastaan, joka pysähdytti hänet, niinkuin hänen tapansa oli, ja kysyi, miten hänen luonansa voidaan.
"Ajattelen tässä kulkiessani, miten ihmiset ovat kummallisia täällä Kortschissa", sanoi Kaspar — sillä papille saattoi puhua kaikkea. "On niinkuin ei heillä olisi hituistakaan sydäntä rinnassaan."
"Näin kummallisia ovat ihmiset monessa muussakin paikoin kuin Kortschissa", sanoi vanha, lempeä pappi. "Se sydän, joka meillä itsekullakin luonnostaan on, ei ole paljon arvoinen. Sitä verrataan eräässä kohdin pyhässä raamatussa kiveen."
— Kiveen, juuri niin — se oli oikea sana! Niillä on varmaan oikeata harmaatakiveä rinnassaan, muutamilla, koska saattoivat katsella tuollaista pientä, kultakiharaista tyttöstä ilman että heidän sydämensä olisi heltynyt ja johdattanut heidän mieleensä vain lempeitä ja rohkaisevia sanoja, jotka eivät olisi tehneet hänelle elämää vieläkin vaikeammaksi.
Millaiset kasvot hänellä olikaan! Oikeat enkelin kasvot, joiden takia olisi voinut sekä nauraa että itkeä — ja joita katsellessaan saattoi tulla paremmaksi ihmiseksi!
Ja millaiset olivatkaan hänen sormensa! Ohuet, nopeat, värittömät sormet pyöreine kynsineen eivät koskaan olleet toimettomina; aina niiden piti tehdä jotain. Kaikkea mitä hyvät luostarin sisaret, jotka usein kävivät häntä katsomassa, hänelle opettivat — hän heti oppi tekemään. Hän oli tuskin kymmenvuotias, kun hän jo osasi kutoa niin näppärästi, että pienet tikut kalisivat, ja valmistaa isoja, valkeita liljoja paperista ja kauniita hopealankakukkia kirkkoon ja palmikoida pieniä koreja ja kehyksiä oljista.