Kaspar nyökäytti merkitsevästi vaimolleen: "Siinäpä itse kuulet!
Minkälainen äiti oletkaan, kun et ole sitä ennemmin huomannut!"
Mutta Bethi tiesi siihen, ettei ollut tapana ajatella lääkäriä ennenkuin pidettiin tautia varmasti vaarallisena. Paha oli jo aikaiseen saanut alkunsa. Kesällä ennenkuin lapsi oli syntynyt, oli postitalossa asunut ulkomaalainen rouva pienen, vaaleakiharaisen, heikon tytön kanssa. Tytöilä oli tapana istua ulkona pieni kirja helmassaan, johon hän piirteli ohuilla ja nopeilla pikkusormillaan. Hän oli myöskin piirtänyt kuvan Kasparin talosta ja oli usein kulkenut siitä ohitse. Häntä oli Bethi katsonut liian paljon. Kun sitten pikkuinen ilmestyi maailmaan, ei hän ollut isän eikä äidin näköinen, vaan tarkalleen muistutti tuota vierasta, vaaleakiharaista ulkomaalaista tyttöä — ja tietysti oli hän myöskin heikko, niinkuin se toinenkin oli ollut.
Ainoa mikä voisi auttaa, oli viedä pikkutyttö kyläkirkossa olevan ison "Armonkuvan" luo, johon ne, jotka siellä olivat parantuneet, olivat ripustaneet monta vahasta tehtyä kättä ja jalkaa sekä kultaisia ja hopeisia sydämiä. Ehkä myöskin "joen pyhä äiti" tahtoisi armahtaa pientä raukkaa!
* * * * *
Tapa, millä Kaspar Zingler puhui pienestä viallisesta tytöstään, oli melkeinpä naurettava. Bethi, joka ei koskaan oikein voimistunut synnyttämisen perästä, kuoli ennenkuin lapsi oli täyttänyt viisi vuotta; mutta Kaspar oli lapselleen sekä isänä että äitinä, ja enemmänkin.
Anna pudisteli usein päätään: "Hänestä ei toki pidä kasvattaa prinsessaa!" — Anna oli taas leskenä muuttanut Kasparin luokse. Hans-serkku oli kuollut ja molemmat nuoret poikansa olivat naineet äkkipikaa; toinen heistä oli ottanut talon haltuunsa. Mutta Anna oli sieltä muuttanut rouvan arvoisena ja sievoinen rahasumma taskussaan — paitsi sitä, mitä poika oli antava hänelle vuosittain.
Ei aiheuttanut sanottavaa muutosta sekään että Bethi muutti kirkkomaalle ja Anna saapui hänen sijaansa. Yhtä seikkaa Kaspar kuitenkin kaipasi, kun hänen vaimonsa oli poissa: sitä, ettei hänellä enään ollut ketään jonka niskoille olisi voinut sälyttää lapsensa heikkouden. Joka kerta kun hän katseli pientä, viallista olentoa, oli kuin häntä olisi jokin kalvanut, jokin, mikä ei johtunut ainoastaan säälistä lasta kohtaan. Ja olisi niin hyvä voida panna tämä jonkin toisen syyksi. Mutta aina kun hän näin tunsi, ei hän tietänyt kuinka paljon hyvää hän soisi pienelle tytölleen.
Talon etupuolelle aurinkoiselle paikalle, jossa ennen oli vain roskaläjiä, oli Kaspar valmistanut pienen puutarhan — se oli ensimäinen ja ainoa Kortschissa — ja istuttanut siihen joukon kirjavia kukkasia. Hän kulki pitkiä matkoja hankkiakseen siihen muutamien oikein kauniitten kukkien siemeniä. Lapsi rakasti aurinkoa ja punaisia kukkasia ja istui siellä pienellä penkillä, jonka hän oli sille laittanut.
Sitten oli hän myöskin postinkantajan kautta hankkinut pienet, sievät keltaiseksi maalatut vaunut, joilla hän kuljetti tyttöstä suurien kastanjapuitten varjoon vuorenrinteen alle, sillä tyttö hengästyi kävellessään niin kauas. Hän kantoi hänet usein sylissään ylös jyrkännettä, jos tyttö tahtoi katsella ympäristöä.
Nukenkin oli hän hankkinut lapselleen, ja sillä se leikki yksinään, riisui siltä vaatteet ja puki sen taas, tuuditti sitä uneen ja puheli sille niin kauniisti kuin pieni viisas äiti.