"Jos tätä menoa jatkuu, niin hän kasvaa ulos kehdostaan, ennenkuin tulee vuodenkaan vanhaksi. Tuommoinen iso, reipas tyttö!" Niin sanoi Kaspar joka kerta kun hän näytti pienokaistaan jollekin. Sillä hän tiesi, että kaikki heti ajattelivat miten pienen tilan se otti patjojen välissä, ja miten näytti siltä kuin ei se olisi yhtään kasvanut, vaikka kuukausi kuukaudelta kului.
Eräänä päivänä sanoi Bethi: "Hänen laitansa taitaa sittenkin olla pahoin. Sillä on varmaan jotakin vikaa selässä."
Kaspar nousi äkkiä tuoliltaan — vihaisena ja puna kasvoilla. "Miksi et ole siitä puhunut jo aikoja sitten? Ja kuitenkin olet muka äiti. Sinunhan pitäisi tietää, vaivaako lastasi jokin vai eikö!"
"Kunpa olisin voinut estää lasta putoamasta lattialle silloin! Sillä kyllä se siitä on johtunut."
"Sekin vielä!" Kaspar kiivastui huomatessaan että hän voisi moittia
Bethiä muustakin.
"Mutta eipä ole niin helppoa, kun on ihan suunniltaan tuskista eikä ole ennestään kokemusta niissä asioissa."
"Nyt haen lääkärin", sanoi Kaspar, ottaen lakkinsa.
"Luuletko, että se on tarpeellista? Ajattelin, että Lisel voisi antaa meille jotain millä voitelisimme."
"Minä haen lääkärin", toisti Kaspar päättävästi. "Onpa hänellä kuitenkin isä — raukalla!"
Lääkäri tutki lasta, ja tietysti oli selässä vikaa. Miksi ei oltu haettu häntä ennemmin?