Kaikki kävi nyt hyvin noin puolentoista vuoden ajan. Mutta silloin sattui ikävä häiriö, eikä kukaan voi ihmetellä, että Kaspar tuli vähän nyreäksi. Bethi istuskeli voihkien eikä voinut käydä työhön käsiksi niinkuin ennen ja valitti pienintäkin toimitellessaan.
Ja itse hän odotteli taloonsa pientä piimäsuuta, joka häiritsi rauhaa sekä öin että päivin. — Ja vihdoin piti kiireimmän kaupalla lähteä Schlandersiin hakemaan kätilöä mitä sopimattomimpina aikoina — kerran ja kaksikin — ilman että siitä mitään syntyi.
Niinpä ei kukaan voi moittia Kasparia siitä, että hän kolmannella kerralla otti asian rauhallisemmin, kun Bethi sanoi sen nyt tapahtuvan.
Eihän ollut yhtään syytä juosta itseään hengästyksiin — ajatteli hän kulkiessaan tietä eteenpäin. Jos piippu sammuu, on kyllä aikaa sitä uudelleen sytytellä, ja Hans-serkun kanssa, joka tuli tuolta niityn poikki, ehtii kyllä puhua järkevän sanan härkien vuokraamisesta nyt syksyksi, — niinpä hän pysähtyy ja tekee hänen kanssaan valmiin sopimuksen. — —
Kun Kaspar sitten vihdoinkin saapui takaisin kätilö Liselin kanssa, näkivät he surkean näyn: Bethi makasi puoleksi tajuttomana penkillä — lapsi oli syntynyt ja pudonnut lattialle.
* * * * *
Kasparilla oli tapana saapuessaan työstään päivälliselle joka suupalan lomassa vilkaista kehtoa kohti, jossa pikkuinen makasi — enimmäkseen liikkumattomana, päästämättä ääntäkään, ikäänkuin alituisessa horroksessa. Kun ateria sitten oli päättynyt, asettui hän kehdon eteen heilutellen suurta hopeakelloaan edestakaisin auringonpaisteessa. Yleensä näytti siltä kuin se ei olisi huvittanut lasta, kuin lapsi ei edes olisi huomannut sitä; mutta kun se joskus räpytteli sinisiä silmiään ja hymy valaisi sen pikkuruisia kasvoja, sanoi hän heti: "Katsoppas, miten se voi hymyillä! Miten siitä on hauskaa leikkiä isän kanssa!"
Mutta aamuisin ja iltasin, kun lasta hoidettiin, piti hän huolta siitä, että oli ulkona huoneesta. Sillä joka kerta kun siihen käytiin käsiksi, huusi pienokainen surkeasti ja hillittömästi.
"Hän ei pidä siitä, että häntä riisutaan ja pestään", sanoi hän.
"Tuommoisilla pikkuisillakin on jo oikkunsa."
"Niinpä niillä on", sanoi Bethi, joka oli niin tottunut lapsen kirkumiseen, että sitä tuskin huomasikaan. —