Vaalean kullanhohtavia kevätkukkia, kulleroita, orvokkeja… Korkeita tulililjoja, jotka kuin liekehtivät, vaniljakämmekkäitä lämpimine purppuralehtineen, vähäisen vaaleampia neilikoita, kalpean punertavia kevätesikkoja… Sametinsinisiä gentianoja, isoja, tummia lemmenkukkia, sinikelloja, joiden väri on syvä kuin orvokin, akileijoja… Ja näitten välissä pitkiä valkeita rivejä — satakaunoja, valkoisia kellokukkia.
Niityn loistavan väririkkauden poikki juoksee kapea vesi, joka on kimmeltävän kirkas, jäätävän kylmä — vetäen perässään joukon nuokkuvia kukkia, jotka ovat kuin lasipinnan alla kirkkaan veden virratessa.
Vuorien rinteillä humisevat metsät, joissa kasvaa tummia, jäykkiä kuusia ja korkeita petäjiä kuparinkiiltävine runkoineen, pitkää mustaa partaa oksissaan ja syötävät siemenet kävyissään. Metsän pehmeässä maassakin kasvaa kukkasia — niityn loistavan rikkauden leppeämpi jatko: vahan-kuulakoita talvikkeja, väriseviä, hienoja vanamoita, kalpeansinisiä, köynnöstäviä elämänlankoja. Tuoksu lepää siellä paikoillaan, värehtien metsän syvyyksissä kuin pyhä suitsutus kirkon holveissa…
Tyrooli on hurskas maa. Siellä loistavat monien pienten kappelien valot laaksoista ja vuorilta. Kellot soivat pitkin päivää — soittavat kirkkoon varhain ja myöhään. Ja etäisimmistäkin pienistä vuorimajoista tulevat kirkkomiehet joka pyhäaamu laaksoon — lähtevät kotoa ensimäisen kelmeän aamunsarastuksen koittaessa saapuakseen ajoissa kyläkirkon päiväjumalanpalvelukseen. Talojen valkoisilla seinillä taistelee pyhä Yrjänä lohikäärmettä vastaan, tai leikkaa pyhä Martti leveän ratsukaapunsa kahtia kietoakseen puoliskon alastoman kerjäläisen ympärille, ja vuoren rinteen metsien pimeimmissäkin syvyyksissä, missä on niin eksyttävän autiota, niin ahdasta, että tuntee tuskan siellä olevan väijyksissä, riippuu pyhä kuva, joka tahtoo jakaa yksinäisyyden kanssamme ja muuttaa sen turvalliseksi. Tai myöskin on johonkin korkeaan männynrunkoon kirjoitettu: "On hyvä muistaa vainajiaan. On hyvä rukoilla vainajien puolesta", — jotta väristys, joka syntyy vastoin tahtoamme kulkiessamme pimeän metsän läpi, voisi muuttua rukoukseksi niiden puolesta, jotka ovat kulkeneet suuren varjojen laakson läpi. — —
Ihmiset, jotka asuvat Tyroolin maassa, ovat sitkeätä ja neuvokasta sukua, hiukan hitaita liikkeiltään, ajatuksiltaan terveitä; heidän sydämensä on oikealla paikalla, ja verensä on punaista — vaikkakin se ehkä virtaa jossain määrin raskaasti ja vitkallisesti. Heissä ei ole kotkan lentoa — vaakunansa kotkasta huolimatta; juuret ovat syvällä maassa, syvällä kotimullassa, mutta niissä piilee voimakkaita, hiljaisia ylöspäin kasvamisen mahdollisuuksia.
Sillä se mikä on maasta ei kuitenkaan voi lentää taivaaseen. Mutta se voi kasvaa sitä kohden. Ja mitä syvemmälle se on juurtunut, sitä korkeammalle se voi kohota valoa kohti.
Tyroolin maa esiintyy ensin taivaan kaltaisena — suurina kultareunaisina pilvinä taivaanrannalla…
Se tulee maaksi sille, joka on kasvanut siihen kiinni — maaksi, enemmän kuin moni muu paikka; se muuttuu siksi maaksi, josta ihminen on luotu — joka voi ottaa ihmisen niin kokonaan valtoihinsa, että hän tulee maaksi jälleen, eikä miksikään muuksi — mutta myöskin siksi maaksi, josta ihminen voi nousta. — —
Paljon enemmän olisi sanottavaa maasta ja kansasta — ja tulisi sanoa paljon paremmin. Mutta ei milloinkaan saisi sanotuksi kaikkea sitä, mikä voi sisältyä pelkkiin sanoihin: Tyroolin maassa.
Kaspar Zinglerin sydän.