Kaspar istui liikkumattomana sängyn vieressä iltapäivän viimeisen valon langetessa kapeille, vahankalpeille kasvoille ja sinisille huulille, joitten välistä kähisevä hengitys huohottaen kulki.
Hän istui liikkumattomana hämärän hiipiessä huoneeseen — vitkallisesti ja ikäänkuin murheellisena… liikkumattomana, kunnes ikkunaruudusta näkyville iltataivaan neliskulmaisille läikille syttyi pieniä, tuikkivia tähtiä…
Lakkaamatta, lakkaamatta korisi sairaan laiha rinta — kaikki se tahmea lima, jota hän ei jaksanut yskiä pois — ja joka nyt kasautui yhä enemmän ja enemmän yhteen…
Nukkuiko hän? — Saattoiko hän herätä uudelleen raskaasta horroksestaan? Eikö olisi paljon parempi, ettei koskaan enää näkisi hänen aukaisevan silmiään — eikä kuulisi hänen pyytävän kuolinrukousta…
Alinomaa vaipui Kasparin pää rinnalle hänen siinä istuessaan — ja nykäisten hän taas nosti sen pystyyn… Hän ei ollut paljon ollut vuoteessa edellisenä yönä, ja sitten tuo pitkä matka vuorille…
Hänen päänsä oli niin sekava. Hetkittäin oli hän vielä tuolla ylhäällä… Hänen silmissään kimalteli valkeus — Maailma oli poissa… Kaukaa, kaukaa alhaalta kuului ainoastaan yksi ääni — ei riitaa eikä taistelua eikä huutoja, vaan korinaa ja voihkinaa pienen tytön rinnasta! Se oli kuin kuolinrukous! Ja oli hyvä, oli hyvä tietää, että se kuului sinne ylös asti — valoon ja äänettömyyteen…
— "Etkö tahdo käydä vähäsen levolle, Kaspar, minähän voin jäädä tänne alas. Kello käy nyt kymmentä."
Anna oli sytyttänyt makuuhuoneensa pienen lampun ja asettanut kynttilän pesuvatiin tuvassa, jossa se oli palanut edellisinä öinäkin.
Kaspar pudisti päätään hänen tarjoukselleen.
"Enkö sitten jää tänne luoksesi! Kyllä, kyllä — sinähän voit myöskin kutsua minut — jos… Mutta ehkei se olekaan niin lähellä! Hän nukkuu jokseenkin rauhallisesti." — —