— Kaspar oli pistäytynyt hetkiseksi ulos sulkeakseen ulko-oven ja antaakseen jonkun käskyn Bernhardille. Saapuessaan sisään kuuli hän tytön äänen. Hän pyysi vähän juotavaa.
Oi, hän saattoi tuskin niellä… Kunpa hän ei koskaan enää tahtoisi koettaa juoda! Se oli niin kauheata.
Ja miten hänen silmänsä katsoivat häneen! "Olen niin väsynyt." — Ääni oli hyvin epäselvä, mutta hän ymmärsi kuitenkin heti.
"Nyt pitääkin isän tytön nukkua — aina aamuun asti! Sitten katselemme kaikkia niitä kauniita kukkia, joita isä on tuonut vuorilta."
"En voi — en saa rauhaa." Ei — hänellä ei ollut rauhaa. Rinnassa repi ja raastoi, hän ei voinut enää yskiäkään, ainoastaan köhiä, ja se ei saanut poistumaan…
Pää liikkui lakkaamatta tyynyllä. Sitten aukenivat silmät kokonaan.
Tuskat saapuivat.
"Täällä ei ole yhtään ilmaa!"
"Ei, sitä ei täällä olekaan! Meidän täytyy kai aukaista ikkuna."
Viileä yöilma levisi huoneeseen. Eikö se yhtään auttanut? Hän näki, miten lapsi koetti tuntea sitä pienine avoimine sieraimineen.
"Minä en voi — en voi hengittää!"