"Ei, niin on aina kun on pitkällään."
Hän pani tyynyt pystyyn selän taakse.
Tyttö makasi korkeata päänalusta vasten haukkoen ilmaa — ja valittaen:
"Mitä minä teen? Voi, mitä minä teen?"
"Nousemme ylös, sen teemme! Isä kantaa omaa tyttöään. Se helpottaa!"
Varovasti hän pisti kätensä selkää lähinnä olevan tyynyn taa, kietoi paksun peitteen huolellisesti hänen ympärilleen ja nosti hänet syliinsä.
Ensin hän valitti. "Ei — ei, koskee — minua pyörryttää" — mutta sitten hän vaipui kokoon hänen sylissään ja antoi kantaa itseään edestakaisin tuvassa. Hän vaipui siitä taas puoleksi horroksiin — ja liikunta tuotti lievitystä isän omalle polttavalle tuskalle.
Ääni kuului taas: "Miksei täällä ole yhtään ilmaa? En voi tätä kestää!"
"Se on tällaista siksi, että olemme alhaalla laaksossa. Täällä on niin painostavaa! Voi, tulisimmepa sinne ylös missä isä tänään on ollut. Siellä on niin helppo hengittää. Se käy niin kevyesti siellä."
"Oi — menkäämme sinne!" Tahtomattaan kävivät isän askeleet pitemmiksi. "Emme nyt yhtäkkiä voi päästä sinne ylös! Matka on pitkä. — — Ensiksi täytyy meidän kulkea hyvän matkaa niittyjen poikki saapuaksemme vuoren juurelle."
"Niin — niin…"