Hän piti päänalusta kädellään korkealla; tytön pää lepäsi hänen olkapäällään. Kuolema rinnassa raastoi raastamistaan, niin lähellä hänen omaa sydäntään.
"Mutta kun olemme sinne saapuneet — niin lähdemme heti kulkemaan ylöspäin polkua kastanjapuiden alla. Siellä voimme poimia pieniä orvokkeja ruohikosta — niitä valkoisia, joista eniten pidämme — jos maltamme sen verran viipyä… Ei — ei, ei se kannatakaan, se vain meitä hidastuttaa!… Me hengästymme jo aikalailla täälläkin — se muuttuu mielestämme melkein pahemmaksi kuin mitä se on ollut, sillä me nousemme nyt vuorta ylös. Mutta sitten perillä!…"
Edestakaisin hän kulki lattialla vuoristolaisen varmoin, tukevin askelin, jotka eivät hiljentyneet, eivät pysähtyneet — sillä oli niin kiire! — —
Hän muisti hyvin, että hän oli tuvassa. Tuolla seisoi sänky — ja pesuvadissa seisova kynttilä hiukan valaisi… Mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin olisi hän matkalla — kuin olisi hänen pitänyt rientää.
Rinnassa sorisi, vaikeroi, ähki…
"En voi hengittää — mikä siinä on! Täällä on pimeätä! Missä me olemme?"
"Olemme nyt saapuneet kuusimetsään. Suhisee ja vinkuu ja voihkii — se on tuuli tuolla ylhäällä, sen kyllä kuulet! Täällä on niin pimeätä — niin pimeätä ja niin jyrkkää! Se koskee rintaan. Emme kohta enää jaksa — mutta kyllä me sentään tästä pääsemme! Meillä ei ole enää pitkälti jälellä!"
Edestakaisin lattialla hän kulkee varmoin, vakavin askelin, jotka voittavat kaikki esteet eivätkä tiedä mitä väistyminen on. Hän kulkee aamuista taivaltaan uudelleen. Siksipä hän niin tarkoin pani tien mieleensä, jotta hän voisi kantaa hänet sinne ylös.
Rinnassa voihki ja sorisi. "Oi, oi, emmekö jo saavu sinne?"…
"Kyllä — kyllä, nyt ei täällä ole enää puita, niin että olemme jo korkealla! Ja täällähän on lunta; — ihan se meitä värisyttää… Mutta tie on vielä jyrkkä. Tämäpä on pahin osa — kaikkein pahin osa kaikesta. Se ihan salpaa meiltä hengityksen… Mutta nyt olemmekin heti perillä — olemme ihan kohta perillä."