"Meidän Herramme — onko hän siellä ylhäällä?"
"On, hän on siellä — ja sitten pyhimykset. Siellä on niin hienoa — heillä on kaikilla yllään valkoiset kaavut — ja kynttilät kädessä… Loistaa niin kirkkaasti, että ihan häikäisee! Ja siellä on niin hiljaista? He eivät melua niinkuin lapset täällä alhaalla — niin että sitä voi pelästyä. Nyt olemme siellä — tuokiossa, tuokiossa!"
Edestakaisin lattialla hän yhä kulkee — hiki valuu hänen koko ruumiistaan — pysähtymättömin askelin, joita sydämen lyönnit kiihoittavat eteenpäin, jotka pakoittautuvat kaikkien vastusten yli — kunnes saavuttavat päämääränsä. Hän ei saa hellittää — hänen täytyy kantaa pieni tyttönsä ihan ylös Herran luo. Hän on sen sanonut ja hänen täytyy pysyä sanassaan, vaikka menisi henki.
Silloin — yhtäkkiä — hiljaisuus…
Tytön pää on hervahtanut taaksepäin hänen hartioitaan vasten — siniset silmäluomet ovat puoleksi kiinni… Sieraimet väräjävät, rinta nousee ja laskee vielä — mutta kauhea korina ja voihkiminen ovat lakanneet.
Saapuvat uudelleen — — pari lyhyttä, läähättävää vetäisyä… ja vaikenevat taas.
Kaspar lankeaa lattialle polvilleen saadakseen parempaa tukea, nostaa hänen päänsä käsivarrelleen — ja tekee ristinmerkin hänen rinnalleen ja kasvoilleen — —
Silloin aukeavat hänen silmänsä kokonaan… jäykkinä, kirkkaina, näkevinä… huulet puoleksi erkanevat…
"Jumala" — —
Kaspar sulkee silmänsä… Loistaa, liekehtii… Maailma on hävinnyt. Valkoisissa messukaavuissaan astuvat he esille, toinen toisensa perästä — pitkinä, loistavina saattueina…