Silloin hän tietää, että hän on saapunut perille. Että hän on kantanut pienen tyttönsä ylös asti… katsomaan kasvoista kasvoihin hiljaisuutta, joka on valoa — valoa, joka on hiljaisuutta.
* * * * *
Kaspar Zinglerin pikku tyttö oli kuollut ja haudattu.
Kaikki kortschilaiset sanoivat, että oli hyvä kun hän pääsi vaivoistaan — ja Kaspar vapautui taakastaan. Sillä taakka hän oli, pikku raukka, vaikkakin isä oli niin kiintynyt häneen.
Melkein kaikki olivat olleet häntä katsomassa — perästäpäin. Hän lepäsi niin kauniina. Itse oli Kaspar asettanut hänet arkkuun — kukaan muuhan ei saanut häneen koskea — ja siroitellut paljon pieniä vuoristokukkia hänen ympärilleen, ja myöskin ruukuista kaikki punaiset geraniumit ja verenpisarat akkunalta. Hän lepäsi kauniina, vaaleat hiukset kuihtuneita kasvoja kehystäen ja näytti siltä kuin aikoisi hän hymyillä.
Kauniit hautajaiset hän sai — ja aikaa myöten sai hän myöskin kauneimman haudan Schlandersin kirkkomaalla — kun Kaspar sitä hoiti ja piti siistinä.
Niinpä oli kaikki ohitse — ja elämä Kortschissa kulki entistä latuaan.
Mutta Anna oli ruvennut olemaan huolissaan Kasparin puolesta.
Kunhan ei vain hänkin kuolisi, ajatteli hän. Olisipa kummallista jäädä niin yksinään! — Kasparissa oli jotain huolestuttavaa. Hän tuskin yhtään puhui. No, se ei kuulunutkaan hänen tapoihinsa, ja pääsihän siten kuulemasta hänen valituksiaan! Mutta hän mietti jotain. Sitä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt — hän saisi sentään mieluummin puhua! Muuten voi siitä ihan tulla sairaaksi.
Hän ei ollut ihmisarka. Oikeastaan hän oli muuttunut sellaiseksi, että hänen kanssaan tuli hyvin toimeen, sanoivat muut. Jos joku sairastui tai jos jollekin sattui vahinkoja, auttoi hän mielellään. Ja lapsien päitä hän silitti kulkiessaan ohitse, nosti heitä pystyyn kun he lankesivat ja oli hyvä heille.
Moni vaimo sai kyyneleet silmiinsä nähdessään hänet kaukana tiellä. Voi, pyhä Maria — katsohan miten hän on oppinut olemaan pienten äitinä omaa sairas raukkaansa hoitaessaan!