Mutta hän ei koskaan ollut iloinen, sen huomasi selvästi. Ja kun hän kulki omissa ajatuksissaan, vaipui hänen päänsä aina raskaana ja painavana alas, ikäänkuin hän kantaisi taakkaa, joka oli ja pysyi hänelle liian raskaana. —
Kuukauden kuluttua tyttönsä kuolemasta saapui hän eräänä päivänä kyläpapin luokse.
"En voi sitä kestää", sanoi hän istuttuaan hetkisen äänetönnä vastapäätä vanhaa, lempeätä pappia.
"Mikä sinun sitten on, Kaspar?" kysyi tämä. "Etkö voi suoda pienelle tytöllesi sitä valoa ja rauhaa, jota hän nyt nauttii?"
Oli melkein kuin Kaspar olisi koettanut hymyillä.
Hänkö ei sitä soisi!
Hetken kuluttua alotti hän taas. "Ei se ole sitä, että minun täytyy elää ilman häntä. Se voi olla kylläkin oikein — siihen nähden miten minä vastaanotin hänet. Ei se ole sitäkään, että minun nyt vain pitää häntä kaivata — sillä olen oppinut, ettei meidän koskaan tule vaatia mitään! Mutta se, että hänen piti kärsiä niin paljon! Hän ei koskaan ole tuottanut minulle muuta kuin iloa — mutta itse hänen piti vain kärsiä ja kärsiä"…
"Ei, Kaspar, saat uskoa että hänen piti tehdä jotain muutakin. Mutta se ehkä oli saavutettavissa vain kärsimysten kautta."
"En voi siihen tyytyä", sanoi Kaspar. "Sillä en voi sitä ymmärtää."
"Jospa voisimme ymmärtää, niin ei olisi niin vaikeata uskoa. Silloin ei koettelemus olisi mikään koettelemus. Ehkei sinun pidä ymmärtää sitä, Kaspar, ennenkuin kaikki kirkastuu. Ja muista hänen kärsimyksiensä syytä. Siitä et voi kokonaan panna edesvastuuta meidän Herrallemme. Mutta, tiedätkö — minusta tuntuu kuin voisin tässä niin selvästi huomata, miten pahasta koitui hyvää. Sanonko sinulle, mitä luulen?"