Sunnuntaisin oli ikävä voimakkain — kun sää ja tiet tekivät muiden menon puolipäivämessuun mahdolliseksi. Hän seisoi silloin liikkumattomana ja katseli heidän menoaan — ennenkuin hän itse lähti kulkemaan pitkiä polkuja luostarikirkkoon — katseli heitä kunnes he olivat vain pieniä, mustia pilkkuja vuoren rinteellä. Eikä hän voinut ymmärtää, miten hyviä, miten valittuja, miten Herramme rakastamia nämä kolme ihmistä olivat — koska heille suotiin tuollainen saavuttamaton, käsittämätön onni saada kulkea rukousnauhoineen ja rukouskirjoineen askel askeleelta alas vuorta kunnes tulivat laaksoon, Goldrainiin ja kirkkoon. Eivät he sitä itse tienneet — he eivät menneet vähääkään kummempina kuin kulkiessaan tuvan poikki tai pihan. Miksi toisilla oli sellaista, jota he eivät yhtään ymmärtäneet — kun toiset taas ikävöivät sen saamista, niin että tulivat sairaiksi?
Mutta oli hyvä, että kaikki tämä hänestä oli niin vaikeata — sehän oli katumuksentekoa hänen syntinsä, hänen suuren syntinsä takia. Ja saisi olla vaikka kymmenen kertaa vaikeampaa, jos sillä silloin olisi hyvä. Sillä oli jotain muuta, jota hän ei voinut tehdä.
Hänellä oli paikka itsessään, jossa hän eli — johon hän saattoi paeta ja jossa piileksiä kaikkea sitä, mikä oli ikävää ja raskasta ja vaikeata kestää. Kun tuska hävisi hänestä ja hän taas saattoi ajatella — silloin olivat kaikki hänen ajatuksensa heti siellä… Niin kauan kun hänellä olisi se pakopaikka, saattoi hän kestää kaikkea. Vaikka hän eläisi sata, ei, tuhat vuotta — niin ei hän koskaan kyllästyisi siihen paikkaan!
Hän ajatteli rotkoa kastanjapuiden alla — polkuineen ja nurmikkoineen…
Hämärsi — oli jo viileätä, ja vuohensilmät tuoksuivat — sen tuli olla mukana jotta se muodostuisi oikein todelliseksi. Askeleita — askeleita kuului polulta… Nyt hän tiesi, että hän oli kuullut ne, muttei ollut sitä oikein tajunnut. Vavahtava käsi laskeutui hänen hiuksilleen — — niin että kaikki maailmassa muuttui hyväksi ja viihdyttäväksi ja kauniiksi…
Oi, sitä kättä — hän olisi voinut suudella sitä aina maailman loppuun!
Ja vavahtavin sydämin heittäytyi hän taas kaikkeen siihen, jota ei voitu sanoin selittää — jota saattoi vain tuntea uudestaan ja yhä uudestaan samalla riemuntunteella, pyörryttävällä, nimettömällä riemuntunteella — — —
— Mutta sinä päivänä kuin hän polvistui rippituoliin ja tunnusti syntinsä, silloin sanoi se, joka puhui Herramme nimessä, ettei hän saisi palauttaa sitä muistoa mieleensä, että hänen tuli vihata sitä hetkeä.
Kuinka hän voisi, kuinka saattaisi!
Kun synti oli jotain pahaa — silloin kyllä saattoi. Mutta kun nyt synti oli parasta, kaikkein parasta, ainoa hyvä ihmisessä — kuinka silloin saattaisi!