Hän tiesi kyllä, että se oli kauhea häpeä, mutta hän ei voinut tuntea että se olisi ollut pahaa. Ei, hän ei tiennyt ennenkuin sinä iltana mitä oli olla hyvä. Koko elämänsä läpi oli hän vain ollut omavaltainen ja välinpitämätön — hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta maailmassa kuin Goldrainin Kathista. Isästäänkään hän ei pitänyt, paitsi niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli mukautunut Kathin mielen mukaan tai oli ylpeä hänestä.
Mutta sinä iltana, jolloin hän rakasti, rakasti — enemmän kuin elämäänsä, paljoa enemmän kuin itseään — oi, silloin hän rakasti kaikkia Goldrainissa ja koko maailmassa eikä tiennyt mitä kaikkea hyvää hän olisi heille tahtonut tehdä!
Jos hän ei koskaan enää ajattelisi sitä iltaa, tulisi hän siitä pahaksi. Jos hänen piti karkoittaa kaikki ajatuksensa siitä ainoasta paikasta, jossa ne olivat kotonaan, jossa ne saattoivat levähtää, jossa niillä oli iloa, joka ei koskaan loppunut — — niin olisi se kärsimys sellaista, joka hävittäisi hänestä kaiken hyvän!
Hän muisti eräänä lapsuutensa päivänä isänsä tulleen hänen luokseen ja tahtoneen lyödä häntä — hän ei muistanut enää minkä takia — ja pelästyksessään oli hän hypännyt ulos matalasta akkunasta ja juossut alas tietä, johon äsken oli pantu uusia marmorisiruja. Hän oli paljain jaloin — ja tuntui kuin puukot olisivat viiltäneet häntä aina sydämeen asti. Kun he saivat hänet kiinni, oli valkoisilla kivillä pieniä punaisia pilkkuja.
Siten kävisi — oi ei, paljoa, paljoa pahemmin — jos hänen tulisi karkoittaa ajatuksensa sieltä!
Oi, jospa Herramme, joka on kaikkivoipa, tekisi niin ettei olisi syntiä sitä ajatella!
Hänellä oli muassaan kuva, jonka täti kerran oli hänelle ostanut eräältä italialaiselta rihkamakauppiaalta, hänen pyhän kaimansa kuva, pieni Kathariina, joka oli niin hurskas että hän liiteli koholla permannosta polvistuessaan rukoilemaan.
Ja kun Kathi oli polvillaan — niin raskaasti, niin raskaasti — permannolla sänkynsä vieressä rukoillakseen, silloin hän ajatteli: jospa kuitenkin pieni, lempeä pyhimys kerran armahtaisi häntä, astuisi ulos kehyksistä — niinkuin ennen oli kuultu tapahtuneen — ja sanoisi: "Kaihi, nyt olen saanut Herramme suostumaan, ettei enää ole synti ajatella sitä — sillä tiedänhän minä, ettet tahdo tehdä syntiä. Niinpä sinun täytyy raataa täällä kuolemaasi asti etkä saa edes katsahtaa laaksoon. Mutta ajatella sitä, siihen sinulia ori lupa" — —
Kun toiset saapuivat sunnuntai-iltoina kotiin kirkkomatkaltaan, tapahtui joskus, että Martha virkahti muutaman sanan siitä mitä pappi saarnassaan oli puhunut. Hän teki sen tahallaan joka kerta kun pappi oli puhunut siitä, miten tulee vihata syntiä ja sitä paeta — sisimmässä ajatuksessaankin — sillä hänestä oli Kathin hyvä kuulla tällaista. Ja Kathin kädet kylmenivät tuskasta joka kerta kun hänen tätinsä alotti: "Hän sanoi muuten tänään", — sillä aina hän oli sanonut jotain, joka oli hänestä vaiketa kuulla. Mutta kun Martha sitten lopetti sanomalla: "Niin, se Jumalan mies — hän on oikein niinkuin pyhimys" — ja kun Anselm nyökäytti siihen painokkaasti, sanoi Kathi aina: "Niin, se hän on!"
— Sitten eräänä päivänä, jolloin hän oli auttamassa Peteriä lypsyssä, hän äkkiä ajatteli, että sitä muistoa, jota hän ei ollut tarpeeksi hyvä vihaamaan, josta hän piti kiinni enemmän kuin elämästään — sitä toinen vihasi eikä tohtinut eikä tahtonut koskaan johtaa uudelleen mieleensä. Mutta ehkä hän ei voinut vapautua siitä — niin kauan kuin ei Kathi jättänyt muistoa.