Joka kerta kun hän antautui siihen koko vavahtavin sydäminsä — veti hän hänet mukaansa. Ja jospa hän nyt tunsi jotain siitä, jospa ajatukset heräsivät hänessäkin joka kerta kun hän sitä muisteli, ja kutsui ja veti hänet siihen, johon hän ei halunnut… Jospa nyt oli niin?

Hän ei voinut koskaan saada siitä varmuutta. Mutta hän tiesi samana hetkenä ettei hän koskaan, ei koskaan tahtonut ajatella sitä enää!

Vaikkakin nyt pyhä Kathariina olisi kuinkakin astunut ulos kehyksistään ja sanonut: "Se ei ole sinulle syntiä" — niin hän vain vastaisi: "Se on syntiä eräälle toiselle — ja siksi en tahdo. Sillä jos sitä yhä ajattelen — niin ehkei hänkään voi olla sitä ajattelematta." — joka kerta sen jälkeen — satoja, tuhansia kertoja joka yö — kun kaikki hänen ajatuksensa pyrkivät takaisin tähän ainoaan paikkaan — — karkoitti hän ne sieltä pois.

Tämä oli vaikeampaa kuin hänen leikatessaan pitkiä palmikoitaan ja nähdessään niiden putoavan lattialle… Se oli suurempaa tuskaa kuin haavoittaa pieniä, paljaita lapsenjalkoja teräviin marmorisirpaleihin…

Mutta hän teki sen.

Hän rupesi harjaamaan ja puhdistamaan, sai sulkeutuneet ihmiset lausumaan muutamia sanoja, alkoi laskea ääneen — tai rukoili rukousnauhansa.

Se oli kaiken ilon, kaiken levon riistämistä itseltään. Oli kuin riistäisi hän elämän sydämestään — —

Mutta hän teki sen.

Se ei ollut suurta, eikä edes ansiokasta! Se osoitti vain miten vähän hän voi tehdä siitä mitä hänen tuli — sillä jos hän olisi vihannut sitä, niinkuin hänen piti tehdä, niin ei olisi ollut niin vaikeata saada ajatuksiaan pois siitä. Hän ei todellakaan voinut siitä kerskua!

Mutta hän teki sen. — —