Ylhäällä vuorilla satoi valkoista lunta… Ja kaikki oli loppumatonta talvea.
* * * * *
Kevät oli saapunut laaksoon. Kaikissa viikunapuissa oli kalpean punaisia kukkia, päärynä- ja luumupuissa oli valkoisia.
Eräänä iltana istui pappi Joseph Wellner Kassian Gamperin tuvassa.
"Tahdon sanoa teille jotain ennenkuin muut saavat siitä tietää", sanoi hän. "Nyt kay niin, etta tulen matkustamaan pois."
"Sitä tahtoisin päästä kuulemasta", vastasi Kassian lyhyesti ja jäykästi — sillä se oli hänen tapansa voittaaa murhetta. "Kun kaikki niin olemme kiintyneet pastoriin, niin en ymmärrä, miksi pastori vain ikävöi pois täältä."
Nuori pappi käänsi loistavat siniset silmänsä häneen. Ne muuttuivat äkkiä niin kiiltäviksi.
"Jäisin mielelläni", sanoi hän matalalla äänellä. "Kuolisin mielelläni täällä. — — Mutta tieni kulkee pois täältä."
Hän vaikeni hetkiseksi. Sitten hän jatkoi: "Se voi tapahtua muutaman päivän, viikon, kuukauden perästä — mutta joka tapauksessa olen viimeisiä aikojani täällä. En tule enää takaisin. Olen kuin kuoleva mies täällä Goldrainissa. Ja mitä kuoleva rukoilee — sitä ei häneltä kielletä… Minulla on teiltä jotain rukoiltavaa, Gamper. Kun olen poissa — niin sallikaa hänen tulla alas vuorilta taas ja antakaa kaiken olla niinkuin ennenkin!"
Kassian rypisti otsaansa. "Jos pastori lupaisi jäädä tänne — niin luulisin melkein voivani siihen myöntyä", sanoi hän hetken kuluttua. "Muutoin hän tuntee ehdot."