Ja sitäpaitsi hän ikävöi Kathia enemmän kuin tahtoi itselleen myöntää — ja toivoi vain keksivänsä jonkun keinon, jolla saisi hänet luokseen taas sanaansa syömättä. Hän ei kuitenkaan varmasti luvannut.
"Hän voi jonakuna päivänä tulla kanssasi, niin saamme siitä puhua", sanoi hän.
Sillä oli Peterin asia päätetty ja hän laittautui palaamaan vuorille taas.
Mutta ovelle ehdittyään hän jäi seisomaan. "Ja hänen tulee saada kulkea rauhassa, kun hän saapuu", sanoi hän päättäväisesti. "Häneltä ei saa udella sellaista, josta hän mieluummin vaikenee."
"Tahtonet kai kuitenkin itse häneltä kysyä sitä?" sanoi Kassian lyhyesti — päästäkseen pakollisesta myöntämisestä.
"Se on minun asiani", vastasi Peter rauhallisesti. "Mutta en tiedä tekisikö se minua iloisemmaksi tai paremmaksi, jos saisin sen tietää."
Seuraavana päivänä kun he nousivat päivällispöydästä, sanoi Peter
Kathille: "Pane nyt vähäiset tavarasi kokoon, sillä nyt me lähdemme."
Iltapäivällä he olivat matkalla. Kathista tuntui kuin kulkisi hän unissaan. Ei ajatella — ei, ei. Mutta hän ei voinut olla tietämättä mikä päivä nyt oli. Eihän hän voinut mitään siihen, että hän juuri tänään saapui laaksoon taas.
Mutia hän ei herättänyt mielessään viime vuoden samaa päivää — se saapui ihan itsestään. Se oli taas esillä, hänen ympärillään, ja se pyrki sisään.
Polun viedessä kuusimetsään oli sen varrella kaikki paikat punaisina alppiruusuja. Hänen täytyi poimia pari. Niinhän se alkoi viimeksikin — päivällisen jälkeen hän lähti vuorille poimimaan alppiruusuja…