Hän antoi kukkien pudota. Hän tahtoi, hän tahtoi taistella sitä päivää vastaan, joka halusi pyrkiä häneen — ja ottaa hänet kokonaan. Tuo rakas, rakas päivä, jota ei olisi saanut olla olemassa — ei edes ajatuksissa? Tänään, jolloin kaikki muistutti siitä, tuli sitä vastaan taistella lujemmin kuin koskaan ennen!
Peter kulki hiukan hänen edellään kantaen hänen myttyjään kepissä olallaan. Oi, jospa hän sanoisi jotain! Oli niin hiljaista metsässä. Mutta hänen tapansa ei ollut puhella kulkiessaan.
"Kun tulemme alas, Peter", sanoi Kathi, "niin muista, että heti tahdon mennä levolle ja nukkua koko illan. Väsyn niin tästä pitkästä matkasta." — — Ja se joka nukkuu, ei tee syntiä, ajatteli hän.
He joutuivat ulos kuusimetsästä, ja tie vei yhä alaspäin. Silloin tällöin Peter kuitenkin pysähtyi pyyhkimään hikeä otsaltaan. Oli kovin kuuma.
Äkkiä kutsui Kathi häntä. "Peter, Peter, katsohan katsohan toki.
Luumupuita!"
"Kyllä niin", sanoi hän kääntymättä. Sen hän tiesi, että Johann Niedermayerin luumupuut tästä alkoivat. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä.
Vähän myöhemmin Kathi taas huusi: "Peter, voi Petet, tässä on pähkinäpuu" — hän pysähtyi ja hieroi lehteä sormiensa välissä toistaessaan: "Tässä on pähkinäpuu!"
Hän nyökäytti vain: Kyllä on! Sillä vanhan Ploggnerin talon edustalla oli kaikkina aikoina ollut pähkinäpuu. Se ei ollut versonut ei tänään eikä eilen.
Aurinko oli mennyt mailleen rosoisten vuoriharjanteitten taa. Sen vaipuva loisto valoi Marteller-gletscherille punaisen hehkun… Polku kääntyi Goldrainiin päin — alas isojen sileälehtisten kastanjapuiden alle.
"Peter" — Kathi kutsui taas, mutta paljon hiljemmin, "tässä ovat kastanjapuut.".. Tällä kertaa Peter kääntyi, sillä Kathin ääni vapisi kovin.