Hän oli istuutunut tien reunalle — piteli päätään käsissään ja liikutti sitä edestakaisin.
"Oi, Jumalan pyhä äiti", sanoi hän itkien… "Tässä ovat kastanjapuut!"
Peter seisoi liikkumattomana hänen luonaan. "Tyttö raukka", ajatteli hän, "hän on melkein unohtanut, minkälaista oli alhaalla laaksossa päin! Ja hänen isänsä talon luona kasvaa myös kastanjapuu. Siksi se niin koskee häneen."
Hän ei puhunut mitään, sillä hän tiesi, että koskee vain enemmän, kun toinen rupeaa siitä puhumaan. Mutta oli parasta, että hän sai itkeä loppuun.
Ja hänen vaikeroidessaan ja huojuttaessaan päätään edestakaisin ajatteli Peter, että olisi hyvä jos hän pian lopettaisi, sillä Sveitsinalppien yli nousi tummia pilviä. Siltä taholta oli myrskyn tapana tulla — ja olisi ehkä parasta, ettei kestäisi kauan ennenkuin oltiin talossa.
* * * * *
Vanha Matthias kellonsoittaja ei ollut terve ja hanen oli täytynyt maata pari päivää. Hän suri joka kerran kun hanen oli pakko jättää virkavelvollisuutensa suorittamatta.
Pappi istui hänen vuoteensa ääressä. Hän kyllä tiesi miten soittajaa tuli ilahuttaa. Nuori, kalpea pappi saattoi olla oikein leikillinen, kun hän oli yhdessä lapsien ja vanhusten kanssa, ja hän sai aina ne tyytyväisiksi.
"Niin, on merkillistä maata tässä ja kuunnella kelloja — sen sijaan että seisoisi siellä ylhäällä itse", sanoi Matthias. "On hyvä, että minulla on naapuri, joka voi niitä hoitaa ja vuorotella veljensä kanssa — mutta se ei minusta kuitenkaan oikein soinnu. Niinkuin nyt äsken angeluksessa; se kuului oikein vieraalta! On sellainen oma tapani minulla… Ja sitten ajattelen omaani joka kerta. Sekin ehkä voi kuulua."
"Ihan varmaan se voi, Matthias", vastasi pappi. "Olen niin iloinnut kellonsoitosta ensimäisestä illasta alkaen tänne tultuani. Antaisin paljon, jos Matthias voisi soittaa minullekin kerran."