"Me olimme kuin järjiltämme", sanoi vaimo. "Eikä hän saanut edes lyhtyä mukaansa! Kunpa hän ei vain taittaisi niskaansa tornissa!"
"Oletteko sallinut hänen lähteä?" toisti Kassian.
"Hän itse tahtoi välttämättä lähteä", sanoi Anton Hutter nopeasti.
"Tällaiseen ilmaan yksinään — ja pimeään torniin! Ei, se on jo liikaa!"
Hän otti lyhdyn vaimon kädestä. "Nyt lähden hänen jälkeensä. Kuhan vain saavutan hänet, niin kyllä pidän huolta soittamisesta. Hänellähän ei ole voimia niinkuin meikäläisellä — ja hänen elämänsä on kai enemmän arvoinen!" —
Kassian pyrki eteenpäin roiskuvaa sadetta, ulvovaa myrskyä vastaan. Salamat rätisivät ja loistivat hänen ympärillään ja ukkonen jyrisi lakkaamatta. Mutta häntä vallitsi vain yksi ajatus: saavuttaa pappi ja saada häned heti lähtemään kotiin.
Juuri ennenkuin hän tuli kirkkomaan veräjälle, alkoivat kirkonkellot soida.
Ihan levollisina ja luotettavina ne soivat — ikäänkuin olisivat puhuneet hyvää kaikkien heidän puolestaan… Kuin olisivat tahtoneet soittaa kaiken rauhansa jokaiseen pieneen mökkiin, jokaiseen tuskalliseen sydämeen, rauhaa kirkkaiden levollisten pyhäpäiväin ajoilta, jolloin se kutsui kansaa jumalanpalvelukseen. Niin, eikö tuntunut kuin se kutsuisi kokoon nytkin! — kutsuisi heitä kaikkia tuntemaan itsensä Jumalan kansaksi kirkkotiellä, pyhän varjeluksen alaisiksi…
Kassian kulki kirkkopihan yli, työnsi tornin oven auki ja jäi hetkeksi seisomaan sytyttääkseen lyhtynsä — kellojen yhä laulaessa hänen päänsä yläpuolella.
Sitten hän alkoi nousta kapeita portaita. Kun hän oli tullut melkein niiden päähän ja samalla kun hän nosti päänsä lattian yli, näki hän pitkän valkoisen salaman kulkevan pimeästä torninaukosta ihan hänen päältään — näki sen tulevan ihan häntä kohti — pitkänä, valkoisena…