Hän nostaa kätensä kasvoillensa — ne ovat kylmät kuin jää… Ja nenän yläpuolella tuntuu kiskomista ja nykimistä. Pää on lyijynraskas. Suu on ihan kuiva. — Mutta hän istuu tässä — tornin tikapuilla. Lyhty on tuossa hänen vieressään. Se ei ole edes sammunut.
Palaako torni? Ei, on pilkkopimeätä. Ainoastaan silloin tällöin väräjää nopea salaman valo, mutta heikompana, kauempaa. Ja ukkonen murahtelee nyt vain niinkuin iso eläin, joka on juuri vaipumaisillaan uneen.
Kirkon kellot ovat vaienneet. Ne riippuvat liikkumattomina tornin mustassa kidassa.
Hän pääsee kohottautumaan hiukan vaivalloisesti, ottaa lyhdyn ja nousee viimeiset porrasaskeleet.
Hänen kulkiessaan lattian yli on siinä jotain raskasta — pehmeätä, johon hänen jalkansa pysyhtyy.
Hän laskee lyhdyn… Hänen jalkainsa juuressa makaa pastori Joseph
Wellner kasvot ylöspäin kääntyneinä, kalpeana, liikkumattomana…
Ylinnä hänen valkoisella otsallaan on tumma pilkku…
"Pyhä Jooseppi — pyhä Jooseppi!" — —
Kassian Gamper seisoo liikkumattomana kuin silloin, kun hän istui lamautuneena tornin portailla. Hänen ajatuksissaan välähtää kuin salama! Mutta salama on tunkeutunut syvemmälle — ihan hänen sydämeensä asti — kun kuolema äsken oli tarttua häneen…
— Hän kumartuu olennon yli, joka makaa häne jalkainsa juuressa.