Tyttö kuuli hänen tulevan ja pysähtyi, kääntyi ja nosti kasvonsa häntä kohti niinkuin äsken — käytävän ovesta valuvan valon liekuttavassa loisteessa… Ja hänen silmänsä olivat kuin Aloisian…
Kassian viittasi hänelle kädellään.
"Niin — mene — Jumala kanssasi, Kathi", toisti hän soinnuttomasti. —
"Jumala kanssasi!" — —
Mutta Kathi jäi paikoilleen. Ja hänestä tyttö äkkiä kasvoi — tuli niin suureksi öisessä pimeydessä.
Ja hän katseli häntä kuin sellainen, jonka suru on tehnyt täyskasvuiseksi, kuin sellainen, joka on luopunut kaikesta — ja jolla senvuoksi ei ole enää mitään peljättävää.
Sitten nosti hän kätensä, jossa hänellä oli pitkät palmikot. "Vien ne jokeen", sanoi hän. "Sitten ei ole enää mitään jäljellä Goldrainin Kathista" — —
Hän oli vaiti hetkisen.
"Ja sitten tahdon mennä sinne — rukoilemaan… Sillä silloinhan olen vain eräs, joka on kuollut kaukana!"
Hän viittasi hänelle kädellään — mutta tällä kertaa ei hän voinut sanoa mitään.
— Hetki sen jälkeen hävisivät hänen askeleensa pimeään hijaisuuteen…