Kerlingar-tunturit ovat vaaleata liparittia ja noin 1,000 metrin korkuiset. Ne ovat sen vuoksi osaksi maajäätiköitten peitossa ja siellä täällä valuu laaksoihin pieniä glaciereja. Thoroddsen, Islannin maantieteen ja geologian kuulu tutkija, kertoo käynnistään näillä tuntureilla:
»Asuttuamme melko pitkän ajan teltoissa ylängöllä, tunturien läheisyydessä, lähdimme niitä tarkemmin tutkimaan. Vaikean ratsastuksen jälkeen pitkin Kerlingar-tunturien huimaavan syvien rotkojen partaita saavuimme eräälle vuorenharjanteelle, joka yhdistää tunturin molemmat pääjonot. Sen päältä oli erinomainen näköala ylänkömaan yli ja yli sen reunojenkin aina merelle saakka, ja toiselle taholle yli sisämaan jöökulimaisemien. Mutta kaikkein ihmeellisin oli lähin ympäristö. Tunturien halki kulkee pohjoisesta etelään päin useita syviä rotkoja ja laaksoja, jotka haarautuvat kuin puun oksat yhteisestä pääsuunnasta. Näillä laajalti haarovilla laaksoilla on aivan omituinen ulkonäkö. Ei missään näy vähintäkään kasvullisuuden merkkiä, mutta siitä huolimatta tunturien kupeet, loivemmat rinteet ja laaksot loistavat mitä räikeämmin värein. Silmiä häikäisee, niin räikeässä ja ristiriitaisessa sekasotkussa on siinä valkoisia, keltaisia, punaisia, vaaleanpunaisia, sinisiä ja viheriäisiä laikkoja sikin sokin. Joka kuopasta, joka rotkosta kohoo ilmaan suuria höyrypatsaita, ja syvyydestä kuuluu lukemattomista höyrysuihkuista ainaista pihinää ja vonkunaa.»
»Päästäksemme alas näihin laaksoihin meidän täytyi kulkea erään jäätikön poikki, jossa oli paljon halkeamia. Halkeamien yli täytyi ryömiä lumisiltoja pitkin. Tuliperäinen toiminta oli vilkkain lännen puolen laaksoissa. Maaperä on niin kauttaaltaan pehmennyt, että täytyi kulkea suurimmalla varovaisuudella, jos mieli eteenpäin päästä. Jos kavala kuori pettää, niin että jalka sen läpi solahtaa kuumaan liejuun, niin jalka palaa ja kuumat höyryt voivat keittää miehen siihen paikkaan. Laaksossa tapaamme paljon kiehuvia liejupatoja, missä sinisiä, missä viheriäisiä, missä keltaisia, valkoisia, harmaita ja punaisia. Lukemattomista lävistä ja halkeamista kohoaa kihiseviä höyrypatsaita ja toisinaan sekaantuu ilmaan tukahuttava rikinhaju. Korkeassa savikummussa huomasimme paria metriä leveän aukon, josta vastaamme puhalsi tukahuttava katku ja höyry. Pidin lämpömittariani hetkisen höyryssä ja se osotti paikalla 60° C. Höyry puhkui aukosta sysäyksittään, ja piti varoa, ettei joutunut liian lähelle, sillä se olisi helposti keittänyt miehen. Mitä lävessä oli, sitä oli mahdoton päästä näkemään, mutta se näytti alaspäin laajenevan. Varmaan oli sen pohjalla laaja liejuallikko, sillä syvyydestä kuulimme kumeaa jymyä, ja kun siellä kiehuvat liejukuplat räjähtivät rikki ja liejuaallot läikkyivät onkalon seiniä vastaan, niin tärisi maa ja aukosta syöksyi tukahuttavia höyryjä. Vähän alempana tätä liejuallikkoa puhaltaa eräästä halkeamasta valtava höyrypatsas niin korvia huumaavalla jymyllä, ettemme voineet kuulla toistemme huutoa, vaikka seisoimme aivan rinnakkain. Kallioiset ovat näissä laaksoissa kauttaaltaan pehmenneet ja liuenneet puoliveteliksi, muuttuneet saveksi, ja maanpinnalla on kaikkialla keltaista rikkiä ja valkoista 'suolakiteymää'. Samanlaisia ilmiöitä tapaa saaren muidenkin liejuvulkanien eli 'solfatarien' luona, kuten Myvatnin seudussa saaren pohjoisosassa ja Reykjanesin niemellä, joka on kauttaaltaan tuliperäinen, nuorien laavakenttien peitossa, mutta ne eivät missään ole niin suurenmoisia kuin Kerlingar-tuntureilla.»
Tulivuoret yleiseen ovat rivittäin maanhalkeamilla semmoisilla seuduilla, joissa maa on vajonnut. Islannissa niitten esiintyminen halkeamilla varsinkin on selvä, ja monessa kohden saattaa siellä tutkia itse vulkanista halkeamaa. Lisäksi ovat saarella edustettuina melkein kaikki vulkanimuodot, niin että harvassa paikassa maanpinnalla tätä ilmiötä voidaan yhtä monipuolisena tutkia kuin Islannissa.
Tulivuorenpurkaukset alkavat maanjäristyksillä, maanalaisten voimien jännityksen käydessä niin suureksi, että ne alkavat murtaa itselleen pinnalle tietä. Maakuoreen syntyy halkeamia, ja kun nämä ulottuvat kyllin syvälle, aina sulaan kivennäiseen eli magmaan saakka, niin purkautuvat alla olevat sitkeät kivennäiset maan pinnalle sisältämiensä kaasujen vaikutuksesta, nämä kun paineen vähentyessä äkkiä pääsevät laajenemaan. Kaikki purkaukset sen vuoksi alkavat räjähdyksillä, joita seuraa tuhka- ja kuonasade. Laava alkaa tämän jälkeen rauhallisesti valua esiin halkeamasta, mutta silloin tällöin keskeyttävät laavan virtausta uudet tuhka- ja kuonasateetkin, kun tapahtuu uusia kaasuräjähdyksiä. Kun purkausta samasta aukosta kestää kyllin kauan, niin kasvaa aukon ympärille vähitellen keilamainen kukkula, jonka keskellä purkausaukko on.
Semmoinen on se tulivuorimuoto, joka yleisimmin tunnetaan. Semmoinen on esim. Vesuvio. Mutta on useita muitakin tulivuorimuotoja.
Keilamaiset tulivuoret ovat rakentuneet tuhkasta, kuonasta ja laavasta, joita on päällekkäin kerros toisensa päällä. Niitten rinteet ovat sangen jyrkät. Semmoisia tulivuoria ei Islannissa ole monta, korkeintain kymmenkunta. Keilavuori on Islannin korkein kukkula, Oraefajöökul, joka kohoo Vatnajöökulin laidassa, saaren kaakkoisrannalla. Sen laki on, niinkuin nimikin osottaa, maajäätikön peitossa. Jotkut toisetkin saaren korkeimmista vuorista ovat samanlaisia, osaksi sammuneita, osaksi yhä toimivia tulivuorikeiloja. Hekla, Islannin rajuin tulivuori, on samanlainen rakenteensa puolesta, vaikka muotonsa puolesta erilainen. Se on nimittäin pitkäveteinen harjanne, joka on pitkin pituuttaan haljennut. Halkeamalla on monta eri purkauskitaa.
Paljon tavallisempia ovat Islannissa laavakummut — kummun nimi tässä osottaa vain muotoa, eikä kokoa, sillä monet niistä ovat valtavia tuntureita. Ne ovat samanlaisia kuin Sandwichin saarien suuret tulivuoret, kohoavat hyvin verkalleen, kilpimäisesti, ympäristöstään, ja ovat laajuuteensa verraten matalat. Tunnetuimpia niistä on jo vanhastaan Skjaldbreid Thingvallan lakeuden syrjässä, laellaan hohtava valkoinen jäälakki. Semmoisille kukkuloille voi helposti ratsastaa hevosella. Niitten kupeet ovat muodostuneet poimuisesta, pankkoisesta laavasta, jossa on paljon luolia. Krateri on kukkulan keskellä ja siitä usein haarautuu eri tahoille säteettään laavaluolia, joitten katto toisin paikoin on murtunut, niin että niihin on mahdollinen päästä. Näitten maanalaisten käytäväin katosta riippuu ihmeellisiä jähmettyneitä laavapuikkoja, joitten punaiset ja siniset värit elähyttävät luolan mustia seiniä. Toisin paikoin nämä maanalaiset laavaojat ovat luhistuneet kokoon, toisin paikoin taas muodostavat laajoja onkaloita. Kumputulivuorien laella on hyvin laajat pyöreät ja pitkulaiset purkausaukeamat, joiden pohja aikanaan on ollut sulana palavana laavajärvenä, samanlaisena kuin Kilauea Sandwichin saarilla. Mutta Islannin laavajärvet ovat nykyisin jäähtyneet. Mutta jäähtymismuodostuksista näkee, että niissäkin laava on milloin kohonnut, milloin laskeutunut, ja toisinaan on laava vuolaina virtoina vuotanut järven reunain yli tunturin kupeille. Paikoittain on laavajärven jähmettynyt pinta myöhemmin uudelleen sulanut ja siten on kraaterin tasaiseen pohjaan muodostunut syviä kattilamaisia kitoja. Islannin koillisosassa on Odaadahraun, saaren suurin laavaerämaa, syntynyt tämänkaltaisten kumputulivuorien purkauksista. Suurin niistä, Trölladyngja, on lähes 1500 metriä korkea ja puoltatoista penikulmaa leveä. Niitten kukkuloilta on laajat näköalat laavaerämaan yli, ja kolkompaa, kaameampaa maisemaa ei maailmassa ole monta.
Pitkät krateririvit samalla purkaushalkeamalla ovat niinikään Islannin vulkanisten ilmiöitten omituisuuksia. Pitkin koko vulkanista halkeamaa on rakentunut kuonasta ja laavasta riviin keiloja purkausaukkoineen. Toisinaan on monta krateria ollut samalla haavaa toimessa, toisinaan taas ne ovat toimineet peräkkäin. Sula magma valuu maan pinnalle niistä osista halkeamaa, joissa pääsy on helpoin, ja niihin kohtiin sitten muodostuu vakinainen krateri ja keila. Tämmöisessä krateririvissä keilat ovat vain sataa puoltatoista metriä korkeat, useimmat sitäkin matalammat. Ne voivat muodoltaan olla hyvin vaihtelevia. Toisin paikoin on, purkausaukon vähitellen vaeltaessa, muodostunut laajempia krateri-kehävuoria. Pisin historiallisella ajalla purkautuneista kraterijonoista on Skaftaan luona Vatnajöökulin lounaisrannalla. Sillä oli v. 1783 kamalan raju purkaus, rajuin ja tuhoisin tulivuorenpurkaus, mitä Islannissa on milloinkaan ollut. Skaftaan krateririvi on lähes 30 kilometriä pitkä ja sillä on satakunta eri suuruista krateria. Islannissa on monta valtavan pitkää kraterijonoa, mutta on samalla aivan vähäisiäkin, ikäänkuin luonnon valmistamia leikkikaluja tai opetusvälineitä. Odaadahraunissa on eräs kymmenen metrin mittainen vulkaninen halkeama, jolla on 12 pientä krateria, suurin niistä vain metri läpimitaten.
Vielä on Islannissa paljon purkaushalkeamia, joista laava on suorastaan esiin virrannut, muodostamatta mitään varsinaista tulivuorta. Monet näistä halkeamista ovat pienet, mutta etelärannikolla on eräs halkeama, Eldgjaa (tulirotko) nimeltään, joka on noin 25 kilometriä pitkä. Se on halkaissut matkallaan monta tunturia. Rotkon syvyys on noin 120-150 metriä, seinämät äkkijyrkät. Seinämien reunalta kaatuu korkeita könkäitä rotkon syvyyteen. Tämä halkeama on kolmesta kohdasta valanut reunansa yli suunnattomia laavamääriä, laava on virrannut alas alankomaille ja muodostanut suuria, noin 500 neliökilometriä laajoja laavajärviä. Semmoista purkaushalkeamaa ei ole, mikäli tiedetään, missään muualla maan pinnalla. Reykjanesilla on niinikään useita purkaushalkeamia, vaikka ne ovat paljon pienemmät.