Islanti onkin jo vanhastaan tunnettu tulivuoristaan, laavavirroistaan, lämpöisistä lähteistään, lieju-vulkaneistaan ja maanjäristyksistään. Ken ei olisi kuullut Heklasta ja Geisiristä. Jo keskiajalla Islannin tulivuoret olivat maineessa kautta Europan. Niistä oli liikkeellä mitä ihmeellisimpiä juttuja ja vanhoissa munkkikronikoissa ja teologisissa kirjotuksissa erikoisella nautinnolla kerrottiin niistä kamalia juttuja. Heklaa pidettiin helvetin porttina ja luultiin sen lieskassa näkyvän tuomittujen sieluja, joita kärvennettiin helvetin tulessa. Merimiehet väittivät nähneensä Islannin merellä aavelaivoja mustin purjein, joissa kadotukseen tuomittuja sieluja vietiin Heklaan. Melankhtonin vävykin kertoi vielä, että Heklan ympäristössä penikulman piirissä saattoi kuulla, kuinka tuomitut sen sisässä vaikeroivat pimeyden ruhtinaan heitä kiduttaessa. Heklan liekeissä luultiin korppien ja aarnien lentelevän ja rääkyvän, ja kun niitä näkyi, niin tiesi se sotaa tai murhaa. Tämä käsitys Islannin tulivuorista piti kauan puoliaan, mutta saarella itsellään ne eivät ole antaneet aihetta sanottaviin taikaluuloihin.
Islannin on olemassa olostaan kiittäminen etupäässä näitä vulkanisia voimia. Se on rakennettu vanhoista ja uusista vulkanisista kallioisista. Merenreunassa tunturien seinämät ovat selvään portaalliset rakenteeltaan. Ne ovat muodostuneet laavapankoista, joita eri aikoina on valunut päällekkäin. Lähes kahdeksasosa saaren pinnasta on niin nuorien laavavirtain peitossa, ettei niille ole juuri mitään vielä päässyt kasvamaan. Täysi kahdeksasosa on maajäätikköjen peitossa. Loput sisämaan ylängöstä on soramaita, lentohietikoita, paljaita kallioita ja tuntureita. Syvänteissä on siellä täällä järviä ja soita. Ylängöillä ovat lumituiskut kesälläkin tavalliset ja säänmuutokset tapahtuvat äkkiä ja rajusti. Ainoastaan neljästoista Islannin koko pinta-alasta on alankomaata.
Suurin osa Islannista on muodostunut tummasta vuorilajista, jota sanotaan basaltiksi. Kun purjehditaan pitkin Islannin rannikkoa, varsinkin pitkin itärantaa, niin ovat basalttitunturien muodot hyvin silmiin pistävät. Mahtavina, noin 600 metriä korkeina muureina ne kohoovat rantavyöstä melkein äkkijyrkkään, päältä tasaisina, syrjässä siellä täällä rotkoja ja torneja. Nämä tunturimuurit ovat rakennetut sadastakin vaakasuorasta tai hieman kaltevasta kerroksesta, joita toisinaan toisistaan erottaa ohuet punaiset saumat. Basalttikerrokset ovat aikanaan olleet kukin vuorostaan sula laavavirta, joka on tulivuorista valunut. Punaiset saumat taas ovat tulivuorenpurkauksissa satanutta kuonaa ja tuhkaa. Basalttikerroksien syrjät vähän taantuvat sitä myöden kuin muuri kohoo, niin että koko tunturiseinämä näyttää suunnattomalta portaalta. Siitä syystä basaltteja ennen vanhaan sanottiinkin »trapiksi», vaikka tämä sana on joutunut pois käytännöstä. Alkuaan ovat basalttiylängöt olleet päältä aivan lakeat ja muodostaneet tasangon, joka on hyvin monesta päällekkäin valuneesta laavavirrasta vähitellen rakentunut. Vähitellen on meri aalloillaan murtanut reunoja ja leikannut ne jyrkiksi. Vuonoja ja laaksoja on muodostunut aaltojen ja jäävirtain vaikutuksesta, ja osaksi maan vajoamisenkin kautta. Ylätasanko on sen kautta vähitellen jakautunut teräviin selänteihin ja huippuihin, joista korkeimmilla on kesälläkin lunta. Nämä basalttirannat ovat kolkon ja synkän näköiset, mutta vuonoissa maiseman luonne on lauhkeampaa. Siellä on tunturien juurella matala vyö ja mehevän vihannista niityistä loistavat talojen valkoiset päädyt.
Toisin paikoin basalttivuorien mustia värejä keskeyttää vaaleammat rinteet ja kellertävät tai rusottavat kukkulat. Tämä vaaleampi väri ilmaisee toista purkautunutta vuorilajia, jota sanotaan »liparitiksi». Sitä on basaltin välissä siellä täällä, toisin paikoin suuriakin aloja. Basaltti on tulivuoresta valuessaan verraten vetelää. Se leviää sen vuoksi helposti laajalle alalle, jota vastoin liparitti on kankeata ja jää suuriksi röykkiöiksi. Liparitti on hyvin vaihtelevaa väriltään ja semmoiset vuoret, joissa se on vallitsevana, ovat sen vuoksi merkillisen moniväriset ja kirjavat. Missä liparitti on nopeaan jäähtynyt, siellä se muodostaa mustaa vulkanista lasia, »obsidiania», missä taas vesihöyryjen vaikutuksesta hyvin hottoa ja sienimäistä, siellä sen väri on vaaleata. Semmoinen liparitti on jokaiselle tunnettua hohkakiveä. Liparittilaavavirrat ovat etäältä nähden kuin suuria pikimustia kivihiiliröykkiöitä. Pinta on lasiterävää, kiiltävää ja kimmeltävää obsidiania, jonka väri jyrkästi eroo melkein lumivalkoisesta hohkakivikuonasta. Mutta sisältä laavavirta on harmaata taikka punaisenruskeata, ja pinta on täynnään suuria halkeamia, joita erottavat toisistaan terävät lasiharjanteet. Moisen laavavirran poikki on sangen vaikea kulkea. Syviä pimeitä rotkoja ja särmäisiä teräviä lasisärkkiä on toinen toisensa vieressä ja kynsin hampain saa niissä tepastella yli kulkiessaan. Toisin paikoin on liparittilaavavirroissa suuria kallionkappaleita, jotka purkaus on puolisulaneina tuonut mukanaan syvemmistä kerroksista. Semmoisia laavavirtoja on varsinkin itärannalla.
Keskellä Islantia on vielä kolmannen laatuista kallioista, jota sanotaan palagonittituffiksi. Se on vanhain tulivuorien purkamaa tuhkaa ja kuonaa, joka on kiintynyt kiveksi. Tämän kallioisen muoto ja väri vaihtelevat suuresti. Toiset tuffit ovat hyvin hienoa, toiset karkearakenteista kiveä. Tavallisesti ne ovat väriltään ruskeanpunaisia tai kellertäviä. Semmoiset tunturit, jotka ovat palagonittituffia, ovat hyvin rapautuvia. Tuuli, sade ja pakkanen niitä helposti hajottavat. Ne sen vuoksi enimmäkseen ovat matalia ja pyöreitä, jota vastoin basalttikukkuloilla on terävät särmät ja huiput. Palagonittituffi kulkee leveänä vyöhykkeenä saaren keskitse pohjoisesta etelään, ja melkein kaikki nykyiset tulivuoret ovat tässä vyöhykkeessä. Niissä seuduin, joissa perustus on tätä kallioista, on pinnalla sen vuoksi paljon kraatereita, tavallisesti monta samassa jonossa, ja laavavirtoja.
Erinomaisen vaihtelevaisia ovat kaikessa kaameudessaan ne ilmiöt, joita Islannin sisäosissa tapaamme. Kuumia lähteitä ja ilmaan suihkuvia geisirejä on kautta maan. Niistä ovat molemmat geisirit saaren lounaisosassa jo vanhastaan kaikille tuttavat. Ne ovat lähellä melkoista Hvitaata, verraten matalalla lakeudella, jonka vesi-ilmiöissä joka puolella näkee maanalaisen tulen vaikutuksia. Maasta kohoo valkoisia höyrypatsaita ja pieniä matalia vesisuihkuja, mutta molemmat pääsuihkut ovat verraten harvoin toimessa ja näyttävät aikovan kokonaan asettua. Ne maanalaiset voimat, jotka kautta vuosisatain ja ehkä vuosituhansienkin ovat Isoa geisiriä ja Strokkuria voimassa pitäneet, ovat uupumassa. Iso geisiri useimmiten pettää matkailijat, jotka nykyisin sen luo tulevat, ja ainoastaan keinotekoisella ärsytyksellä se saadaan purkautumaan. Jos nimittäin geisirin kitaan nakataan melkoinen määrä saippuaa, niin seuraa siitä purkaus. Nämä kuumat suihkulähteet ovat syviä kirnuja maan pinnassa, joitten seinät ovat piittyneet sileäksi vahvaksi kivennäiskuoreksi. Niitten vesi on pinnaltaan kiehuvaa ja sitä kuumempaa kuta syvemmällä. Syvemmällä nimittäin päällä olevan veden paino estää vettä höyryksi muuttumasta. Mutta kun alempien vesikerroksien kuumuus kohoo niin korkeaksi, että sittenkin vettä muuttuu höyryksi, niin tämä höyry kohottaa päällä olevaa vesipatsasta. Alempien vesikerroksien kantama kuorma samalla vähenee, ja seuraus siitä on, että suuret määrät ylikuumaa vettä äkkiä kuin räjähdyksen kautta muuttuu höyryksi. Vesi syöksyy päällä olevan veden läpi ja sinkoo ilmaan korkeana suihkupatsaana, taikka lukemattomina säteinä, mukanaan suuria pyöreitä höyrypilviä. Toisinaan säde kohoo kolmekymmentä metriä korkealle ja korkeammallekin. Purkaus uudistuu monta kertaa yhteen mittaan, kunnes kirnussa voimat ovat tasaantuneet ja vesi jälleen asettuu hiljalleen poreilevaksi pinnaksi odottamaan uutta purkausta, johon voi kulua viikkoja. Ilmiö on suurenmoinen, ja ne onnelliset, jotka sattuvat sen näkemään, saavat siitä elinajakseen muiston. Saippualla on se vaikutus, että se voi ärsyttää purkaukseen, ennenkun jännitys on kohonnut niin korkeaksi, että se luonnostaan tapahtuu, mutta silläkin keinolla on rajansa, ja saippuan käyttämisen jälkeen kuluu entistä pidempi aika, ennenkun luonnollinen purkaus uudistuu.
Ison geisirin vieressä on matala Pikku geisiri, jonka purkaukset eivät ole kuin vähäpätöisiä ison rinnalla, mutta joka sen sijaan toimii säännöllisesti kuin kellolaitos. Se on erinomaisen soma, vaikk'ei jätäkään yhtä mahtavaa vaikutusta kuin iso naapuri, jonka purkauksille vielä ankara maanalainen meteli, jyrinä ja kumeat pamaukset antavat mahtia.
Vieressä on vielä kolmas geisiri, »Strokkur» nimeltään, joka aikanaan oli milt'ei Isoakin geisiriä mahtavampi. Se taas oli merkillinen siitä, että sen saattoi ärsyttää keinotekoisella tavalla purkaukseen, kun sen alaspäin kapenevaan kirnuun syyti kaikenlaista rojua, maata, turpeita ja kiviä. Kun kirnu siten oli alapäästä tukittu, niin ei tavallisesti tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkun Strokkur kamalalla ärjynällä ja maanalaisella jyrinällä syyti suihkunsa ja höyrypilvensä suunnattoman korkealle ilmaan, karistaen samalla kurkustaan kaikki liika-aineet, mitä siihen oli vieritetty. Ilmiö tuotti niille, jotka sen näkivät ja jotka vallattomuutensa kautta olivat olleet hirviön raivonpurkaukseen syypäät, vilpitöntä iloa. Joskus sattui Strokkurin kitaan putoamaan lehmä, lammas tai hevonenkin, tarkastellessaan liian syvissä mietteissä laidunta, taikka ehkä yrittäessään kirnusta vettä juoda. Kauaakaan ei tarvinnut odottaa, ennenkun Strokkur suurella raivolla ja melulla nakkasi elukan takaisin maan pinnalle ja aina valmiiksi keitettynä. Mutta Strokkuria lienee niin paljon näillä ärsytyksillä kiihotettu, että se lopulta vihasta halkesi. Kirnun seinät arvatenkin liian suuresta höyrypaineesta särkyivät. Sen jälkeen se on ollut alallaan ja nykyisin saa sen kitaan syytää vaikka kuinka paljon turpeita ja kiviä, ilman että hirviön uni häiriytyy. Vesikin on jäähtynyt, vaikkapa pakkanen ei vielä pääsekään sen pinnalle kanttaan rakentamaan.
Tavallisia kuumia lähteitä on Islannissa lukemattomia, jotka eivät suihkua. Muun muassa on Reykjavikin laidassa kuuma lähde, jossa kaupunkilaiset pesevät pyykkinsä, tarvitsematta ensinkään pitää huolta veden lämmittämisestä.
Kuumat lähteet ja suihkut ovat viattomia ilmiöitä. Viattomia ovat hiilihappolähteetkin, vaikka ne, samoin kuin edellisetkin, todistavat seudun tuliperäisyyttä. Hiilihappolähteitä on varsinkin sillä niemellä, joka on Faxa-vuonon pohjoisena laitana. Vielä lähempää sukuperää tuliperäisten ilmiöitten kanssa ja kaiken kaikkiaan niitten ikävimpiä ilmauksia ovat rikkilähteet. Kuumilla rikkilähteillä on suuri teho kallioisiin. Ne liuottavat kivennäiset ja muodostavat niistä aivan uusia lajeja. Niitten seuduilla sen vuoksi on kiehuvia liejuallikoita, jotka ovat iljettäviä nähdä. Islannin sisäosissa ovat eräässä seudussa, jossa harvoin käy ihmisiä, suurimmat kaikista liejuvulkaaneista. Ne ovat Kerlingar-tunturien seuduilla ja löydettiin vasta muutama vuosikymmen takaperin.