Paitsi edellä mainittuja halkeamia, jotka ovat syntyneet laavamaitten jäähtymisen kautta, on niissä melkein kaikissa halkeamia, jotka ovat syntyneet aivan toisella tavalla, niinkuin niitten määrätty kulkusuuntakin osottaa. Nämä halkeamat ovat syntyneet sen kautta, että koko maa on laajalla alueella vajonnut, ja ne voivat olla penikulmien mittaiset. Niitten yleinen suunta on pohjoisesta etelään, pienillä poikkeuksilla. Semmoinen maanvajoamisen kautta syntynyt kuru on Thinvallan käräjälakeutta rajottava Allmannagjaa, josta ennen olemme kertoneet. Semmoisilla laavamailla, joitten pinnalle jo on ennättänyt rapautua multaa, osottavat halkeamia useinkin vihannat kasvillisuusvyöhyhykkeet, sillä halkeamien syrjillä on kasvistolla usein enemmän multaa. Sen vuoksi onkin semmoisia vihantia vyöhykkeitä pitkin vaarallinen ratsastaa, sillä niitten alla usein väijyy petollisia rakoja ja kuiluja, joihin mies voi ratsuineen suistua. Mutta varsinkin talvella, kun kaikki on lumen peitossa, on laavamailla sangen vaarallista kulkea.
Islannin laavamailla tavataan yleiseen pieniä kuonakratereita eli kekoja, toisinaan sadottain pienellä alalla, sikin sokin siellä täällä. Nämä kuonakeot eivät kuitenkaan ole maanalaisen purkauksen kautta syntyneet, vaan ne ovat sulan laavan itsensä muodostamat. Virratessaan jonkun järven kautta, taikka suon päällitse laava ottaa itseensä niin paljon vesihöyryä, että sillä paikalla alkaa tavallaan uusi purkaustoiminta, vaikk'ei sen ahjo tällä kertaa olekaan syvemmässä kuin itse laavavirrassa. Tätä purkausilmiötä voi kestää hyvin kauan, missä laavavirta on kyllin paksu. Jäähtyneen laavavirran päälle semmoisilla paikoin jää lukematon joukko kuonakeiloja, jotka ovat kuin suuria myyränpesiä. Toisinaan nämä pienet purkauskeilat uuden laavavirran tullessa irtaantuvat perustuksestaan ja uivat uuden virran pinnalla, kunnes siihen sulavat ja vaipuvat. Laavavirrat pinnaltaan nopeaan jäähtyvät, mutta syvemmältä ne kauan pysyvät lämpöisinä. Toisinaan voi viiden vuoden vanha laavavirta olla pari metriä pinnan alla vielä niin lämmin, että vesi siinä kiehuu. Maan sisästä purkautuessaan laava sisältää hyvin paljon vesihöyryä, joka laavavirran juostessa haihtuu ilmaan, alussa pitkin koko pintaa, sitten ainoastaan raoista ja halkeamista. Vesihöyryn seassa on kaikenlaisia muitakin höyryjä, ja niistä laavavirran pinnalle kiteytyy monenlaisia rikki-, kloori- ja rautayhdistyksiä. Jäähtyessään laava enimmäkseen jakoilee säännöllisiksi lohkareiksi taikka pystyiksi patsaiksi. Patsaat seisovat aina kohtisuorassa jäähtymispintaa vastaan. Vanhain laavavirtain patsaat muodostavat hyvin omituisia maisemia, varsinkin missä meren aallokko on päässyt laavavirran päätä pois murtamaan ja paljastamaan sen sisustan ja monella tavalla syrjää muotoilemaan. Patsaat ovat säännöllisiä kuusitahoisia ja toisinaan lähes pariakymmentä metriä korkeat. Kauneimmat patsasmaisemat ovat Stapin luona Snaefellesnesillä. Rannikko sillä paikalla päättyy jyrkkiin kallioseinämiin, koska meri on vähitellen murtanut helmaansa suuren laavavirran pään. Siten on muodostunut jyrkkäsivuisia lahtia ja niemiä ja ulkona meressä on lukematon joukko äkkijyrkkiä kallionkärkiä ja torneja, jotka ovat muodostuneet somista, mitä erilaisempiin asennoihin asettuneista basalttipatsaista. Kallionkärjillä, nikamilla ja koloissa asustaa lukemattomia vesilintuja, toiset vakavina ja alallaan kapeilla kiviportaillaan, toiset uutterassa kalanpyyntihommassa, ja ilmassa elämöi ja kirkuu suuria parvia. Kallioseinämät ovat toisin paikoin lähes kolmekymmentä metriä korkeat, mutta aallot hyökyvät niitä vastaan niin suurella voimalla, että tyrskyt lentävät korkealle yli äyräitten.
Aivan Stapin kalastajakylän vieressä on kolme omituista luolaa. Kallioseinämä on rakentunut valtavista pystyistä basalttipatsaista ja aallokko on niihin kovertanut kolme suurta porttia, pihtipieliksi solakat basalttipatsaat. Luolain katto on murtunut, niin että niihin on helppo nähdä kallioitten päältä. Näköala on mitä omituisin. Syvällä alla kuohuu meri katkenneitten patsaitten ympärillä ja jokaisen patsaan päällä istuu lepäileviä merilintuja, ilmassa taas suuret lokkiparvet kirkuen lentelevät ja kiitävät kaariaan korkeitten goottilaisten holvien alla. Myrskysäällä rantahyökyjen rajuus näissä luolissa on suunnaton. Vesi purskuu suurina patsaina ilmaan luolain luhistuneista kattoaukoista. Mutta kauniilla säällä voi luoliin vaaratta soutaa veneellä.
Islannin laavavirrat eivät yleensä kulje nopeaan, paitsi hyvin viettävällä maalla. Niitten rinnalla pysyy helposti kävellen, ja on aikaa seisoskellakin. Mutta hyvin viettävällä maalla ne valuvat nopeaan. Vuoristossa ne muodostavat suuria laavakoskia. Suuremmoisen näön tarjoo semmoinen laavakoski, kun se hehkuvan punaisena kopruna kaatuu syvyyteen kallion jyrkänteeltä taikka koskena laskee jyrkkää rinnettä. Reykjanesin niemellä on muutamia vanhoja laavakoskia, jotka ovat Islannin suuremmoisimpia. V:n 1390 purkauksessa laava siellä neljänä 250 metriä korkeana könkäänä hyppeli alas korkeata vuorenseinämää. Mutta enimmäkseen laavavirrat valuvat niin loivia rinteitä, että niitä tuskin rinteiksi huomaa. Ne sen vuoksi etäältä nähden näyttävät mustilta järviltä. Toisin paikoin ne, sisällisen sitkeytensä vaikutuksesta, voivat virrata mäkeä ylöspäin, kun se ei ole neljättäosaa astetta jyrkempi. Mutta ihmeellisintä on, että sula laava korkealla ylämaassa, lähellä lumirajaa, voi virrata lumikentän poikki sulattamatta sitä. Niinpä tavataan Odaadahraunin suuren tulivuoren Askjan luona toistatuhatta metriä korkealla merenpinnasta kerroksia, joissa on vuorotellen laavaa ja lunta. Laavan jäähdyttyä on lumi jäänyt sen sisään kerrokseksi, niinkuin muutkin kallioiset.
Paitsi laavaa syytävät tulivuoret ilmaan paljon kuonaa, »pommeja» ja tuhkaa. Ankarat höyryräjähdykset tulivuoren sisässä hajottavat osan laavasta pieniksi riekaleiksi, rakeiksi ja hienoksi pölyksi, ja samalla kuuluu maan sisästä ankaraa jyrinää ja pauketta. Kun Hekla ja Katla heräävät toimeen, niin kuuluu pauke usein etäälle ja maanalainen jyry ilmaisee asukkaille jo aikoja ennen purkausta, että se on tulossa. Kraterista alkaa nousta valtaavia höyry- ja tuhkapatsaita, jotka korkealla ilmassa tuulen mukana leviävät, niin että patsas yläpäästä on kuin laakalatvainen puu. Heklan tuhkapatsas toisinaan on viittä kilometriä korkea ja se näkyy kauas, vaikka välillä onkin paljon muita vuoria. Laavakappaleita lentää korkealle ilmaan, josta niitä sitten satelee laajalle alalle. Heklan purkauksessa v. 1510 sai eräs mies ilmasta putoovan laavakappaleen eli »pommin» kautta surmansa enemmän kuin kolmen penikulman päässä. V. 1766 lensi nyrkin kokoinen laavakappale aina pohjoisrannalle saakka, viidentoista penikulman päähän.
Hienompi tuhka ensinnä nousee korkealle ilmaan ja sitten leviää laajalle alalle. Toisinaan sitä sataa vielä Norjassa ja Ruotsissakin saakka, ja vielä paljon laajemmalla alueella se värittää auringonlaskut ja muuttaa päivän valon. Puolessa vuorokaudessa se toisinaan kulkee Atlantin meren poikki Norjaan.
Tulivuorenpurkauksien kaikista ilmiöistä ovat tuhkasateet Islannissa tuhoisimmat asutukselle. Tuhka peittää niityt ja vainiot, karjaa kuolee rehun puutteeseen ja tauteihin, joita vulkaninen tuhka synnyttää, kun karja sitä syö yhdessä ruohon kanssa. Usein täytyy islantilaisen silloin teurastaa suurin osa karjoistaan, ja laajat seudut sen kautta joutuvat nälänhädän alaisiksi. Mutta ei millään purkauksella ole ennen ollut niin tuhoisia seurauksia kuin Skaftaan suurella purkauksella v. 1783. Tuhkasade silloin turmeli laitumet melkein koko Islannissa, karja täytyi enimmäkseen teurastaa, siitä oli seurauksena yleinen nälänhätä ja taudit, ja saaren talous kärsi moneksi ajaksi korvaamattoman vaurion. Suuri osa asukkaistakin kuoli.
Tuhkan alkaessa sataa päivä pimenee niin synkeäksi, ettei toisinaan näe omaa kättään. Taloissa täytyy polttaa kynttilää keskellä päivääkin. Ilma tuhkahiukkasten hankauksesta muuttuu niin sähköiseksi, että taivas yhtämittaa leiskuu salamoissa. Varsinkin tulivuorien seuduilla ovat salamailmiöt suurenmoiset ja siellä näkee maassa paljon »lasijuuria» semmoisilla paikoilla, joihin salama on iskenyt. Sauvan päästä, jopa sormenkin päästä purkautuu sähkö ilmaan pienenä »Elmon tulena». Tuhka sekottaa merivedenkin laajalti siihen määrään, että kalastus siitä joksikin aikaa turmeltuu. Vielä seuraavana vuonna löytyy pyydettyjen kalojen vatsasta pieniä hohkakiven kappaleita, joita ne ovat nielleet.
Islannin kaikkien tulivuorien ympärillä on lukemattomat joukot n.s. vulkanisia pommeja. Ne ovat suurempia tai pienempiä laavapisaroita, jotka ilmassa lentäessään pyöristyvät, taikka kiertäessään saavat omituisen kierremuodon, ja sitten jäähtyessään toiset pitävät muotonsa, toiset pudotessaan litistyvät. Tuhka taas on koottu pienistä kiteistä, kiteitten kappaleista ja lukemattomista lasihitusista. Vulkaninen hiekka on samanlaista kokoomukseltaan, sen hiukkaset vain ovat suurempia. Usein tuhkasta löytyy suurempiakin säännöllisen muotoisia kiteitä, jotka ovat muotonsa saaneet jo tulivuoren sisässä. Askja on toisinaan ilmaan syytänyt jonkinmoisia hienoja lasirihmoja, jotka yhteen kietoutuneina ovat maahan sataneet. Toisinaan on tuhka niin hapanta, että se polttaa lampaitten villoihin mustat laikat. Sade, joka tämän tuhkan ilmassa häälyessä sataa, on katkeraa ja myrkyllistä.
Islannin korkeimmat tulivuoret kohoavat paljon yli lumirajan. Niitten päällä on vahvat laajat maajäätiköt, jöökulit. Semmoisia ovat tulivuoret varsinkin Islannin etelärannikolla, Myrdalsjöökulin ja Vatnajöökulin seuduilla. Kun nämä tulivuoret puhkeavat purkaukseen, niin siitä seuraa suurenmoinen taistelu veden ja tulen välillä. Suuria maajäätiköitä sulaa äkkiä ja suunnaton vesitulva syöksyy alamaille, kuljettaen mukanaan huoneen korkuisia jääröykkiöitä ja pyyhkäisten pois kaikki, mitä tielle sattuu. Toisinaan vesi on niin kuumaa, että se polttaa. Tämänkaltaisia ovat varsinkin Katlan purkaukset, jotka ovat laatuaan suurenmoisimpia ilmiöitä, mitä on koko maailmassa. Lähimmälle ympäristölleen ne ovat suunnattoman tuhoisat. Ne ovat muuttaneet aikanaan asutun rantalakean tulivuoren ja meren välillä suureksi, aivan autioksi hiekkaerämaaksi, jonka läpi vetevät likaiset jöökulivirrat kiertelevät. Jöökulitulvat ovat näille hiekoille äkkipikaa luoneet melkoisia harjuja, toisinaan taas pyyhkäisseet pois, mitä edelliset tulvat ovat rakentaneet. Ne täyttävät meren jäillä silmän siintämättömiin ja usein laajentavat rantalakeata, niin että purkauksen päätyttyä voidaan käydä kuivin jaloin semmoisissa paikoin, missä sitä ennen kalastettiin monta kymmentä metriä syvässä vedessä. Monta kertomusta näistä menneinä aikoina tapahtuneista purkauksista ja jöökulitulvista on säilynyt. Ensimäinen on aivan taruperäinen. Sen mukaan asui rannikolla Katlan alapuolella kaksi mahtavaa viikinkiä, joista toinen jo oli sokea. He elivät huonoissa naapuriväleissä ja kun tuli jöökulitulva, ensimäinen, joka tapahtui sen jälkeen kun seutu tuli asutuksi, niin he luulivat sitä toinen toisensa loitsimaksi vedenpaisumukseksi ja sitten vuorotellen noituivat sitä toisen ja toisen maalle, kunnes lopulta huomasivat viisaammaksi sopia siitä, että annettiin veden juosta keskiväliä mereen. Siten kummankin talo pelastui. Katlan vulkanihalkeama on purkauksien välillä aina täynnään lunta ja jäätä ja suuri jäävirta ulottuu siitä aina alankomaalle saakka. Purkauksen tapahtuessa tämä jäävirta murtuu ja osaksi sulaakin. Siitä syntyy niin runsaasti vettä, että noin 3 peninkulman pituinen, 2 1/2 peninkulman levyinen hiekkatasanko kokonaan muuttuu kuohuvaksi koskeksi. Siitä syystä asutus ei enää uskalla hiekoille asettua, vaikka purkauksien väliajat ovat sangen pitkät. Ennen vanhaan oli hiekoilla paljonkin taloja, mutta jöökulitulvat ovat pyyhkäisseet pois jokaisen. Seudun nykyiset asukkaat asuvat sata metriä alankoa korkeammalla tunturien liepeillä, josta he voivat kuin kotkan pesästä katsella lakeudella tapahtuvaa luonnonraivoa. Lähellä Katlaa on toinenkin samanlainen tulivuori, joka ei kuitenkaan ole ollut toimessa historiallisella ajalla, mikäli tiedetään.