Vatnajöökulin eteläreunallakin on eräs maajäätikön peittämä tulivuori, joka jotenkin usein on toimessa. Sekin synnyttää silloin suuren jöökulitulvan, joka ei kuitenkaan tee sanottavia vahingoita, kun tämä tulivuori on asumattomassa seudussa. Mutta moneksi aikaa se silloin saattaa rannikolla katkaista kaikki yhteydet.
Kulkuyhteys Islannin etelärannikolla on suurien maajäätiköitten kohdalla muutoinkin tavattoman vaikea, teitä ja siltoja kun on mahdoton pitää. Lukuisat, alati paikkojaan siirtelevät jöökulijoet, jotka kuohuen vyöryvät esiin maajäätiköiden alta ja joista jotkut ovat melkein yhtä leveät kuin pitkät, ynnä silloin tällöin uudistuvat purkaustulvat tuhoisivat nopeaan kaikki rakennukset, mitä ihminen yrittäisi yhdysliikkeen helpottamiseksi rakentaa.
Oraefajöökul, jonka huippu kohoo 1959 metriä ilmaan Vatnajöökulin eteläreunassa, on niinikään tulivuori. Sekin on vahvan maajäätikön peitossa, joka purkauksen tapahtuessa joko sulaa taikka irtaantuu alustastaan ja jäävuoriksi murtuen syöksyy alas rannikolle. Suurin purkaus, mitä tällä tulivuorella tiedetään olleen, tapahtui v. 1362. Purkaus tulvineen pyyhkäsi pois 40 talonpoikaistaloa ja 2 pappilaa ihmisineen ja karjoineen yhtenä ainoana päivänä. Tuhka levisi ilmavirtain mukana laajalle ja pimeä oli niin sankka, ettei keskipäivälläkään nähnyt tietä kulkea. Purkauksen jälkeen myrskyt kasasivat tuhkan huoneen korkuisiksi nietoksiksi. Muutoin tästä suuresta luonnonmullistuksesta on vain niukasti tietoja. Mutta vielä puolen vuosituhannen kuluttua muistelivat seudun asukkaat siitä taruja. Muuan paimen oli ajanut kotiin lammaslaumaansa ja piiat paraillaan alkaneet lypsää. Silloin kuului jöökulista paukaus ja vähän myöhemmin toinen. Paimen arveli, että tuskin oli syytä kolmatta odottaa ja juoksi minkä pääsi läheiselle vaaralle, jossa hän piiloutui rotkoon.
Kohta kuului sitten kolmaskin paukaus, jöökulitulva murtautui alamaalle ja vei mukanaan koko kyläkunnan. Paimen oli, niin kertoo taru, ainoa, joka hengissä vältti vaaran. Mutta sen mukaan mitä tiedetään, ei mikään näistä jöökulien peittämistä tulivuorista ole laavaa purkanut, vaan laava on niissä muuttunut tuhkaksi, kuonaksi ja hohkakiveksi, jota on lennellyt laajalti joka puolelle. On mahdollista, että sulava lumi juuri on syynä siihen, että kraterissa oleva laava yhä uusien höyryräjähdyksien kautta näin hajoo hienoksi soraksi ja pölyksi, sitä myöten kun sitä syvyydestä ylös kumpuaa.
Reykjanes, joka pistää mereen Faxavuonon eteläpuolella, on kauttaaltaan tuliperäinen ja laavavirtain peitossa. Siellä on paljon kuumia lähteitä ja lukemattomia halkeamista nousevia höyrypilviä. Niemimaan kärjessä on meren pohjassa tulivuori, joka usein on ollut toimessa. Varsinkin kolmannellatoista vuosisadalla sillä oli monta purkausta, meren pohjasta kohosi pintaan kuonasaaria, jotka kuitenkin pian jälleen katosivat. V. 1783, vähän ennen kuin Skaftaan suunnaton laavapurkaus tapahtui Vatnajöökulin juurella, olivat merenpohjan tulivuoret Reykjanesin edustalla vilkkaassa toimessa. Merenpinta oli kymmenien penikulmien piirissä niin täynnään hohkakiveä, että laivain oli vaikea läpi päästä. Muodostui kuonasaari, joka oli monta kilometriä ympäri mitaten. Sille pystytettiin lippu maananastuksen merkiksi, mutta paikalla kun tämä oli tapahtunut, niin saari jälleen katosi. Samana vuonna oli meressä Islannin pohjoispuolellakin purkaus. Faxavuonon pohjoispuolella oleva Snaefellesjöökul on niinikään tulivuori, maajäätikön peittämä, mutta se ei tiettävästi ole toiminut historiallisella ajalla. Mutta lähellä sitä on maanpuolessa komea valtava krateri Eldborg (tulilinna), jonka syntymisestä maanottokirjassa sanotaan: »Kun Thorir oli vanha ja sokea, niin näki hän eräänä iltana ulos mennessään, kuinka suuri kamalan näköinen mies pienellä veneellä souti Kaldaan suuhun ja meni Hripr nimiseen taloon. Siellä hän kaivoi maata lypsypaikan veräjän luona. Samana yönä tapahtui purkaus, jonka kautta Borgarhraunin laavamaa syntyi. Siinä, missä nykyään tulivuoren kita on, oli ennen Hriprin talo.»
Semmoinen oli siis se maa, johon norjalaiset viikingit muuttivat voidakseen vapaudessa jatkaa entistä yhteiskunnallista elämäänsä. Tullessaan sinne he tuskin osasivat aavistaa, mitä se povessaan kätki, sillä tavallisesti purkauksen välissä kuluu kymmeniä vuosia. Mutta vähitellen he kuitenkin saivat tuta sen tavat ja monta vanhaa tarua liittyy saaren tuliperäisiin ilmiöihin. Ne ovat kautta aikain tuon tuostakin antaneet Islannin toimeentulolle niin tuntuvia iskuja, että purkauksien jälkeen on kulunut vuosikymmeniä, ennenkun asutus ja varallisuus ovat ennalleen palanneet.
Paitsi tulivuorenpurkauksia ovat maanjäristykset saarella yleisiä, varsinkin etelärannalla, vaikk'eivät niitten tuhot asutuksen harvuuden vuoksi olekaan likimainkaan niin tuntuvia kuin taajaan asutuissa maissa, joissa on suuria kaupunkeja ja korkeita rakennuksia. Mutta harvoinpa suurempi maanjäristys Islantiakaan kohtaa, tuottamatta surmaa kymmenille ihmisille, tuhoamatta karjaa, sortamatta taloja. Maahan repeää suuria halkeamia, joet muuttelevat uomaansa, tuntureilta kokonaiset vuorenseinämät repeävät irti ja syöksyvät raunioina laaksoihin, ja hyvin tavallista on, että vuoren rinteillä koko maakamara nurmikoineen irtaantuu alustastaan ja luisuu vuoren juurelle, jättäen jälkeensä paljaan kuoritun kallion. Maanjäristykset tuntuvat kautta saaren ja niitä seuraa usein maanalainen jyminä ja rymy. Niinkin myöhään kuin v. 1896 sattui etelärannikolla ankara maanjäristys juuri siihen aikaan kun ihmiset illalla kävivät levolle. Ihmiset syöksyivät alusvaatteissaan ulos pihalle, mikä akkunasta, mikä huoneen sortuneen päädyn kautta, taikka kattoon auenneista raoista. Ovia ei voitu kyllin nopeaan avata, ne olivat joko luhistuneet kokoon, taikka puristuneet niin ahtaalle, etteivät auenneet. Yhdessä hetkessä tuhoutui kokonaan 60 taloa ja paljon enemmän kärsi mikä suurempia mikä pienempiä vaurioita. Paremmin kuin islantilaisten puoleksi turpeesta rakennetut matalat talot kestävät puutalot maanjäristyksiä. Missä talo oli puusta, jäi se ehjäksi, vaikka siirtyikin paikoiltaan ja vääntyi vinoon, taikka kärsi muuta vahinkoa. Puiset kirkotkaan eivät sanottavasti vahingoittuneet, vaikka kellot soivatkin itsestään, niin kauan kun järkkymistä kesti. Paljon halkeamia ilmestyi maahan, toiset penikulmien mittaisia. Kallioita, tuntureita halkeili, ja eräs talo jakautui kahtia sen kautta, että maanhalkeama kulki juuri sen alitse. Erään tunturin kertovat silminnäkijät maanjäristyksen aikana tärisseen melkein samalla tavalla kuin koira pyristelee itseään vedestä noustessaan. Mainittu tunturi oli melkein laelle saakka nurmikkona, mutta kahdestatoista paikasta nurmikko lohkesi irti alustastaan ja luisui tunturin juurelle, mukanaan lunta ja liejua. Luolat, joissa asukkaitten oli tapana säilyttää heiniä, monessa kohden luhistuivat kokoon, niin että heinät ja muut taloustarpeet, joita niissä säilytettiin, jäivät raunioitten alle. Monesta paikasta, missä ei ennen ollut vettä, murtautui se maanjäristyksen kautta pinnalle ja lähti jokena juoksemaan, ja toisin paikoin jokia ja lähteitä kokonaan katosi. Erään talon luona ennen kuiva kotipaikka maanjäristyksen jälkeen oli suona, mutta myöhemmin se jälleen kuivui. Moni kuuma lähde kokonaan katosi, toiset taas kävivät entistä kuumemmiksi ja toisiin paikkoihin aukeni aivan uusia lähteitä. Ihmiset muuttivat hajonneista taloistaan pihalle asumaan, telttoihin, joilla telttoja oli, toiset kaikenlaisiin hätävajoihin, ja paljon kurjuutta ja puutetta saatiin nähdä, ennenkuin talot jälleen olivat kunnossa, ja raunioihin hautaantuneet vaatteet ja talousesineet esiin kaivetut.
Tuskin oli tämän maanjäristyksen pahimpia vaurioita saatu elokuun lopulla jonkun verran korjatuksi, niin syyskuussa tapahtui uusi. Se ei kuitenkaan ollut aivan kova sillä seudulla, missä edellinen maanjäristys oli ollut kovimmillaan, mutta se taas tuntui sitä ankarammin jonkun verran kauempana lännessä. Thjorsaan länsipuolella sortui toista sataa taloa. Tunturien rinteet olivat vahvoissa pölypilvissä lukemattomista vuorenrepeämistä, jotka vyöryivät laaksoihin niin suunnattomalla pauhulla ja rymyllä, etteivät ihmiset kuulleet toistensa puhetta. Vielä Ölvesaan länsipuolella maanjäristys oli niin ankara, että se karkotti ihmiset vuoteistaan pihalle. Se oli onni, sillä samana yönä tuli aamuyöstä hirvittävä täräys, joka oli kaikkia edellisiä ankarampi. Se ei kestänyt kuin puolen minuuttia, mutta tällä lyhyellä ajalla se hajotti raunioiksi 30 taloa ja vahingoitti pahasti toista saman vertaa. Maanvavahdukset olivat niin ankarat, että oli mahdoton seisoa jaloillaan. Ihmisten täytyi maata pitkällään maassa ja pitää kiinni kivistä ja mättäistä. Maa näytti aaltoilevan niin, että monet ihmiset siitä saivat kuin meritaudin. Ainoastaan kaksi henkeä tämän sysäyksen kautta menetti henkensä. Mutta suuri oli niitten luku, jotka pelastuivat aivan viime hädässä kuin ihmeen kautta. Kaukana merelläkin vavahdukset tuntuivat ja laivat luulivat karille ajaneensa, kun ne äkkiä tunsivat sysäykset. Maanjäristystä seurasi maalla niin kamala ryske ja pauhu, että ihmiset luulivat maailman lopun tulleen. Ihmiset olivat kokoontuneet pihalle pimeään ja sumuun, tunsivat maanpinnan allaan aaltoilevan kuin veneessä. Tunturista tunturiin kiiti ärjyvä jyrinä, niin ettei toisen puhetta kuullut. Ja kaiken päälliseksi kirkonkellot kaiken aikaa itsestään soittivat, ikäänkuin kuolinkelloja sortuvalle kyläkunnalle. Helppo on käsittää, missä tuskassa tämä vilu ja kostea yö vietettiin, sillä koko yön kesti maan vavahtelua, vaikkei enää tullutkaan toisia yhtä ankaria räjähdyksiä, kuin oli k:lo 2 aikaan sattunut. Vielä kolmisen viikkoa jälkeenkin päin jatkui maanjäristyksiä, mutta ei enää sattunut niin ankaria sysäyksiä, eikä tosin ollut enää paljoa hävitettävääkään.
Nämä maanjäristykset sattuivat niillä murtoviivoilla, jotka kulkevat pitkin Islannin etelärantaa. Islanti on nimittäin edelleenkin tavallaan puolivalmis. Sen rakennustyötä yhä kestää. Tulivuoret kasaavat laavakerroksen toisensa päälle, levittävät tuhkaa ympärilleen, nostavat saaren pintaa. Mutta sitä myöten maankuoreen syntyy ainevajauksia, ja siitä on seurauksena maan vajoamisia. Nämä vajoamiset tapahtuvat saaren poikki pitkin tulivuorialuetta ja voisimme ajatella, että hyvin pitkän ajan kuluttua saari sen kautta jakautuisi kahtia, jos vajoamista jatkuu. Hävittävät ja luovat voimat siis pitävät toisiaan tavallaan tasapainossa, mutta toisin ajoin aina toinen taikka toinen on voitolla. Sitä todistaa Islannin geologinen menneisyys.
Koko saari nimittäin on tulivuorien rakentama. Esiaikaiset purkaukset vain ovat olleet sanomattoman paljon valtavammat nykyisiä. Äärettömät määrät sulaa laavaa on virrannut ja levinnyt maanpinnalle, peite peitteen päälle, kunnes koko nykyinen ylänkörunko on syntynyt. Se on ennen ollut nykyistään paljon laajempi. Islannin ympärillä on leveä reunus jotenkin matalaa merta. Niin pitkälle kuin matalaa ulottuu, on ennen saartakin ollut. Aallot ovat sitä vähitellen jäytäneet, hajotellen kalliosta jyrsimänsä maa-aineet laajalle meren pohjaan. Oikeastaan on koko Islanti vain viimeinen jäännös suuresta maakannaksesta, joka ennen kulki Atlantin meren poikki Europasta Amerikaan. Tämä maakannas tai mannersilta ei ole vanhakaan, jos sitä arvostelemme geologian kannalta. Se oli olemassa vielä jääkauden edellisenä aikakautena. Sitä pitkin vaelsivat kasvit, eläimet ja ehkä ihmisetkin maanosasta toiseen. Mutta samaan aikaan kun Islannissa ja Grönlannissa alkoivat suunnattomat tulivuorenpurkaukset, tämä silta kappale kappaleelta vajosi meren syvyyteen. Tuliperäiset ilmiöt siis rakensivat nykyisen Islannin korkeine tuntureineen, mutta samalla ne hävittivät yhteyden, joka ennen oli olemassa Europan ja Amerikan välillä. Tämä vanha mannersilta vielä selvään näkyy kartoissa, joissa meren syvyys on ilmaistu. Se meren pohjalla kulkee selänteenä Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren välillä. Kahden puolen on kilometrejä syvät vedet, mutta merenalaisella selänteellä ei millään kohdalla ole 1000 metriä vettä. Jos pohja jälleen kohoisi kilometrin, niin saattaisi taas kulkea kuivin jaloin Europasta Islantiin, Grönlantiin ja Amerikaan, mutta kahden puolen olisi paria kolmea kilometriä syvä meri.