Kun ylämaissa sataa runsaasti, niin on Islannissa paljon jokia. Toiset saavat alkunsa tavallisista lähteistä, toiset maajäätiköistä. Viimeksi mainitut heti ensi näkemältä erottaa edellisistä, sillä niissä on samea maitomainen vesi, koska joki kuljettaa mukanaan maajäätikön pohjaravasta paljon lietettä. Jöökulijoet usein muuttelevat uomaansa, ovat sangen vuolaat ja vetelät, etenkin kesällä. Tavallisien jokien yli on verraten helppo päästä, sillä niitten poikki on joko siltoja, taikka vakinaisia lauttoja, mutta jöökulijokien pohja on niin epätasainen, niitten virtaus niin vuolas, että ylipääsy usein on kerrassaan mahdotonta. Eräs matkustaja kuvaa seuraavalla tavalla kulkua jöökulijoen poikki: »Toisessa paikassa oli kaksi köyttä jännitetty kuilun poikki, jossa joki virtasi, ja köysiä pitkin luisuivat pienet vankkurit. Näissä vankkureissa kulkevat ihmiset joen poikki. Ratsuhevoset taas ajetaan vaahtoavaan koskeen ja vedetään toiselta rannalta köydellä sen poikki. Omin voimin eivät hevoset kaikin paikoin kykenisi taistelemaan kovaa virtausta vastaan, vaikka ovatkin hämmästyttävän taitavia kaalaamaan ja uimaan. Vähemmin vuolaitten jokien poikki ne helposti uivat, vaikka uintimatka olisi pitkäkin. Suurimmat joet ovat etelä-, itä- ja pohjoisrannalla. Thjorsaa ja Hvitaa ovat yhtä vetevät kuin Rhein. Islannin jokien suurin viehätys ovat komeat kosket ja könkäät, joita kaikki luonnonystävät ylistävät. Uhkeimmat ovat Dettifoss Vatnajöökulista pohjoisrannalle laskevassa Jökulsaassa, Gullfoss Hvitaassa, lähellä geisirialuetta, ja Godhafoss eräässä pohjoisrannalle laskevassa joessa. Jokilaaksotkin ovat usein viehättävän ihanat, toisin paikoin taas kammottavan jylhät mustine laavakenttineen ja rotkoineen.
Missä siis Islannin luontoon tutustummekin, kaikkialla sillä on erinomaisen jylhä ja samalla omituinen ilmaus. Meren rannalla näimme omituiset portaittain kohoovat tunturit ja monenlaiset kalliot, joita ankara aallokko louhii mitä ihmeteltävimpiin muotoihin. Aallokon taistelu kalliota vastaan on tällä rannikolla niin suuremmoinen, että ainoastaan Skotlannin ja sen edustalla olevien saarien reunoilla tapaa sen vertaista. Meren raivosta saa käsityksen, kun mainitsemme, että Vestmannasaarista toisinaan ei viikkokausiin voida käydä suuren saaren rannalla, vaikka Vestmannasaarien asukkaat ovatkin tottuneet viettämään yhtä paljon ajastaan merellä kuin maalla.
Rannan ja tunturin välillä on kapea saarta kiertävä vyöhyt, jonka laitumet asutusta elättävät. Tätä vyöhykettä katkaisevat lukuisat vetevät ja vuolaat sisämaan joet, joitten poikki ei ole siltoja eikä kaikin lauttojakaan. Mutta pitkin tätä rantareunaa on siitä huolimatta kuljettava, kun matkataan paikasta toiseen. Ylämaassa on matkustaminen aivan mahdotonta ilman hyvin suuria varustuksia.
Vihannan rantavyöhykkeen takaa alkaa heti tunturiylänkö, karuna ja kolkkona, suureksi osaksi ilman mitään kasvullisuutta, täynnään rotkoja ja rosoisia laavakenttiä, hietikoita ja soita. Siellä vallitsee toisin paikoin niin ehdoton autius, että tuskin lintuja näkee. Siellä ovat Islannin tuhannet tulivuoret, toiset uneen vaipuneina jo ammoisista ajoista, toiset verraten hiljakkoin toimessa olleina, mutta sitten nukkuneina, toiset puhjeten aina jonkun vuosikymmenen kuluttua purkauksiin ja levittäen silloin hävitystä laajoille aloille ympärillensä. Tuskin kenelläkään muulla kuin varsinaisella tutkimusmatkailijalla on sisämaan omituisiin, kuun maisemia muistuttaviin seutuihin mitään asiaa. Mutta tutkimusmatkailijalle ne tarjoavat sitä runsaamman palkan matkan vaaroista ja vaikeuksista.
Sisämaan ylängöstä kohoavat varsinaiset tunturit, useimmat niistä tulivuoren keiloja. Tuntureilla ovat laajat maajäätiköt, suurin kaikista Vatnajöökul, jonka mitat ovat kymmenkunta penikulmaa pitkin ja poikki, kulkipa sen yli miltä kohdalta tahansa. Synkän mustan laavaylängön yli se kohoaa laajana hohtavan valkeana kilpenä, näköjään rauhan koti, mutta todellisuudessa povessaan kuuma sula laava, joka millä hetkellä tahansa voi jäätikön puhki syöksyä valtavaan purkaukseen. Vaikka Vatnajöökul on näköjään niin rauhaisa, loiva ja valoisa, niin harva on kuitenkaan kyennyt sen päälle nousemaan, taikka sen poikki kulkemaan. Ainoastaan kerran se onnistui eräälle englantilaiselle, ja silloinkin hengen kaupalla. Laajalla lumiylängöllä vallitsevat nimittäin ainaiset lumimyrskyt ja kehnot kelit, milloin räntäsateet, milloin pakkaset ja tuiskut, ja nousu on niin vaikea, että retkikuntain on vaikea kuljettaa mukanaan niin paljon eväitä kuin tarvitaan. Vatnajöökulin sisäosat ovat sen vuoksi, niin kummalta kuin se kuuluukin, vielä melkein tuntemattomat. Ei ole vielä kulunut kuin joku vuosikymmen siitäkään, kun sen pohjoisreuna omituisine mahtavine tulivuori- ja jäätikköilmiöineen tuli tutkituksi.
Kaiken kaikkiaan ovat Islannin sisäosat vielä Europan vähimmin tunnettuja seutuja, vaikka innokkaita tutkijoita ei olekaan puuttunut, ja vaikk'ei saari ole sen suurempi.
Islannin nykyinen edistys.
Palaamme nyt muistelemaan Islannin historiallisia vaiheita sen jälkeen, kun se oli itsenäisyytensä menettänyt ja joutunut Norjan kuninkaan vallan alaiseksi. Tosin tämän yhteyden piti olla ainoastaan hallitsijayhteyden, Islannin tuli saada pitää sisällinen itsenäisyytensä ja omat laitoksensa, mutta todenteolla siitä kuitenkin tuli kaikin puolin Norjan alusmaa. Se menetti lakinsa ja tuomioistuimensa ja Norjan kuninkaat mielivaltaisesti määräsivät norjalaisia miehiä hallituksen hoitajiksi Islantiin. Islantilaiset aluksi kapinoivat taajaan, mutta vähitellen heidän vastarintansa lamautui. Siihen vaikutti varsinkin holhous, jonka alaiseksi saaren kauppa joutui. Islantia kiellettiin tekemästä kauppaa muuta kuin Bergenin kanssa. Samaan aikaan alkoi saapua yhä runsaammin englantilaisia, hollantilaisia ja saksalaisia aluksia saaren vesille kalastamaan. Islanti näin nopeaan köyhtyi ja suistui sanomattomaan puutteeseen ja viheliäisyyteen.
Asiat eivät suinkaan parantuneet, kun Islanti v. 1380 yhdessä Norjan kanssa joutui Tanskan kuninkaan vallan alaiseksi. Aluksi melkein kaikki maa saarella joutui kirkon haltuun ja talonpojat viljelivät sitä vuokralaisina. Piispavalta, jota kesti aina kuudennentoista vuosisadan puoliväliin saakka, oli synkin aika Islannin historiassa. Saaren vesille saapuneet kalastajalaivat, etenkin englantilaiset, ryöstivät sen rantoja rankaisematta. Ne jotka ennen olivat tehneet ryöstöretkiä aina Välimeren etäisimpiin maihin saakka, saivat nyt tuta saman vitsauksen omilla rannoillaan. Saariyhteiskunnassa näytti kaikki yrittelijäisyyden henki kuolleen. Se oli saanut sisällisen rauhan, mutta vähän rauhan siunauksista. Karjanhoitokin rappeutui, ajoneuvot, aurat ja muut maanviljelystyöneuvot katosivat käytännöstä, puurakennustaito huonontui ja löyhtyi, ja pakanuuden ajan komeat suuret pirtit veistettyine patsaineen ja huonekaluineen hävisivät, ja niiden sijaan rakennettiin turpeista, puoleksi maan sisään, kehnoja mökkejä. Pakana-ajan tilavat kannelliset alukset saivat väistyä pienien avonaisten veneitten rinnalta. Katovuodet, nälänhätä, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset hävittivät kokonaisia kihlakuntia. Viidennellätoista vuosisadalla kävi »musta surma» kahdesti Islannissa, tuhoten kaksi kolmannesta sen väestöstä. Piispat, jotka melkein poikkeuksetta olivat ulkomaalaisia, olivat ahnaita, tuhlailevia ja väkivaltaisia. Heillä ei ollut ainoastaan kaikki kirkollinen valta käsissään, vaan vieläpä he olivat kuninkaan edustajia ja virkamiehiä kaikissa maallisissakin asioissa. Jo aikaisin lakastui saaren kukoistava kirjallisuus. Kuudennentoista vuosisadan lopulla hävittivät paitsi englantilaisia myös gascognelaiset ja algerialaiset merirosvot Islannin rantoja, ja saarelaiset olivat voimattomia näitä hävityksiä vastaan.
Uskonpuhdistus vaikutti Islannissakin herättävästi. Saaren asukkaat alkoivat sen kautta jälleen tuntea oman arvonsa ja muistella mennyttä mahtiaan. Kirjallisuus elpyi rappeutumistilastaan. Tiedonhalu alkoi levitä kansan kesken. Mutta taloudelliset olot eivät uskonpuhdistuksen kautta suurestikaan muuttuneet. Tanskan kuningas lisäksi käytti hyväkseen uskonpuhdistusta vahvistaakseen Islannissa valtaansa.