Saari menetti viimeisenkin itsehallinnon varjon ja kaikki asiat olivat muukalaisten ratkaistavat. Altingin oikeus säätää lakeja oli vain nimellinen, ei kukaan edustaja uskaltanut vastustaa kuninkaan lakiehdotuksia. Kuningasvalta ja kauppamonopoli imivät kansasta veren ja ytimen. Luostarien ja piispanistuimien omaisuus otettiin kruunulle ja sen myymisestä koituvat varat joutuivat Tanskan valtion rahastoon. Piispankymmenykset ja sakkorahat niinikään suoritettiin kuninkaalle ja joutuivat sen kautta maasta pois.
Mutta varsinkin monopolikauppa, ensinnä hansalaisten ja sitten Juutinrauman kaupunkien, on Islannin oloihin iskenyt pysyväisiä vaurioita. Kun kauppiaat parhaiten voittivat kalastuksen tuotteilla, niin kalastus sen kautta elpyi, mutta samalla saaren pääelinkeino, karjanhoito, rappeutui. Rannikolle keräytyi paljon varsinaista kalastajaväkeä, mutta muukalaiset kauppiaat kyllä pitivät huolta siitä, ettei se päässyt rikastumaan. Häpeällä ja harmilla kerrotaan islantilaisten kesken vielä tänä päivänä, kuinka tunnottomasti heitä silloin sorrettiin. Heidän täytyi antaa omien aluksiensa rannalla mädätä ja palvella merimiehinä kuninkaan ja kauppiaitten aluksissa. Tanskalaiset korottivat kaikkien tuontitavarain hinnan kahden ja kolmen kertaiseksi ja kaikkea kilpailua vastaan turvassa polkivat islantilaisten tuotteitten hinnan niin alhaiseksi kuin suinkin. Se joka teki kauppaa ulkolaisten salakuljettajain kanssa, jotka tietysti maksoivat monta vertaa paremmat hinnat ja möivät tavaransa monta vertaa halvemmalla, rangaistiin ensi kerralla raipoilla ja omaisuutensa menetyksellä. Toisella kerralla hänet tuomittiin joko elinkaudeksi kuritushuoneeseen taikka hirtettäväksi, vaikkapa hän olisi tehnyt vain muutaman pennin kaupat. Ja useata kaikkein välttämättömintä tavaraa ei saarelle ensinkään tuotu. Viinaa sitä vastoin tuotiin suunnattomat määrät, erääseenkin kihlakuntaan 730 tynnyriä vuodessa. Islantilaisten tarmo ja itseluottamus sai niihin aikoihin kolauksen, josta se vasta nykyisin alkaa toipua. Juoppoutta vastaan varsinkin on ryhdytty niin ankaraan taisteluun, että päihtymys, joka siihen aikaan oli jokapäiväistä, nykyisin kuuluu Islannissa harvinaisuuksiin. Monopolikaupan ajoista saakka on periytynyt islantilaisten palava viha tanskalaisia vastaan, jota eivät mitkään myönnytykset enää tahdo saada sammumaan. Vielä viime vuosisadalla piti Islannissa jokainen oikeutenaan pettää tanskalaista minkä suinkin saattoi, vaikka kansa juuriltaan onkin niin kauttaaltaan rehellistä. Tanskalaisten mielialaa puolestaan kuvaa, että he Islantia sanoivat »pahantapaiseksi poikanulikakseen», Grönlantia sitä vastoin »rakkaaksi lapsekseen» ja Färsaaria »hyväksi lapsekseen».
Seitsemännellätoista vuosisadalla kansanedustus Islannissa lopullisesti nujerrettiin. Maaherrat voutineen hallitsivat ja vallitsivat saarella mielin määrin. V. 1800 altingi vihdoin nimellisestikin lakkautettiin. Aina viime vuosisadan toisen neljänneksen alkupuoleen saakka taistelivat islantilaiset sitten kauppamonopolia vastaan. Jo kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla monopoli oli ajaksi lakkautettu, vaikk'ei kauppa siltä tullut täysin vapaaksi, mutta pian se taas uudistettiin. Paikalla vanhat epäkohdatkin uusiintuivat. V. 1768 esim. oli kaikki Islantiin tuotu jauho pilaantunutta. Monopoliyhtiötä tosin sakotettiin ja muutoinkin rupesivat Tanskan kuninkaat sitten suosiollisemmin saarta hallitsemaan. Mutta vasta kun Lakin kraterijonon kamala purkaus oli synnyttänyt saarella ennen kuulumattoman hädän, kuolevaisuuden ja hajaannuksen kaikissa yhteiskunnan kerroksissa, helpotettiin kaupan siteitä. Islannin kauppa julistettiin vapaaksi kaikille Tanskan alamaisille. Kun Tanska menetti Norjan Ruotsille, niin saivat vihdoin ulkomaalaisetkin oikeuden tehdä saarella kauppaa. Mutta kaikenlaisilla esteillä ja rettelöillä tätä oikeutta siitä huolimatta edelleenkin rajotettiin.
V:sta 1830 islantilaiset lukevat vapaudentaistelunsa alun. Heitä oli silloin kaikkiaan vain 40,000 henkeä, mutta erinomaisella sitkeydellä tämä pieni kansa alkoi oikeuksiaan valvoa ja taistella niille Tanskan puolelta yhä suurempaa tunnustusta. V. 1845 kokoontui jälleen ensi kerran Islannin altingi, johon kuului 21 kansan valitsemaa ja 6 kuninkaan nimittämää edusmiestä. V. 1851 kokoontui Reykjavikiin kansalliskokous päättämään saaren tulevasta valtiollisesta asemasta. Tanskan hallituksen ehdotus, joka ei sisältänyt haluttua itsehallintoa, hylättiin ja islantilaiset laativat Jon Sigurdssonin, »Islannin Snellmanin» johdolla uuden ehdotuksen, jossa suhde Tanskaan ehdotettiin personaliunionin pohjalle järjestettäväksi. Islanti tunnustaisi vain saman hallitsijan, mutta saisi täydellisen sisällisen itsehallinnon. Ehdotus raukesi tyhjiin.
Mutta se ei siltä kuollut. Islannin koko uusin historia siitä pitäen on tarkottanut saman ehdotuksen lopullista toteuttamista, ja myönnytys toisensa jälkeen onkin Tanskalta saatu. V. 1874 Tanskan kuningas Kristian IX antoi Islannille uuden perustuslain, jonka laatimisessa eivät kuitenkaan saarelaiset itse olleet osallisina. Siinä säädetään, että Islanti on erottamaton osa Tanskan kuningaskunnasta, mutta että sillä on omat oikeutensa. Köpenhaminaan asetettiin erikoinen ministeri Islannin asioita varten, ja hänen kauttaan kulkivat kaikki saaren asiat kuninkaalle. Ministeri oli tanskalainen. Altingi sai oikeuden yhdessä kuninkaan kanssa lakia säätää, ja sille yksinomaan kuului verotusoikeus. Se jaettiin ylähuoneeseen ja alahuoneeseen. Samalla Tanska suostui maksamaan Islannille vuosittain 60,000 kruunun korvauksen sen johdosta, että Tanskan kruunu uskonpuhdistuksen aikana oli korvauksetta anastanut Islannin kirkon omaisuuden.
Tämän perustuslain kautta koitti Islannille valoisampi tulevaisuus. Samana vuonna, jona se julkaistiin, vietettiin saarella suurta kansallista juhlaa. Oli kulunut tuhannen vuotta siitä, kun Ingolf ensinnä saarelle saapui siirtokuntaa perustamaan. Ulkomaaltakin saapui runsaasti vieraita tähän riemujuhlaan, ja parhaana kaikista Tanskan kuningas itse, ensimäinen tanskalainen hallitsija, joka koskaan saarella kävi. Hän toi mukanaan yllämainitun uuden perustuslain. Se julkaistiin juhlallisesti Thingvallan lakeudella, samalla käräjäpaikalla, jolla pakanalliset viikingit olivat saaren vapauden aikana lakia säätäneet ja oikeutta jakaneet. Juhlan johdosta painettiin taiteellisesti piirretty seinätaulu, joka nykyisin on jokaisen islantilaisen pirtin seinällä.
Sen jälkeen on Islannin perustuslaki yhä kehittynyt ja saaren itsehallinto käynyt yhä laajemmaksi. Naiset ensinnäkin saivat kunnallisen vaalioikeuden. Islantilaiset olivat tyytymättömiä siihen, että kuninkaalla oli oikeus nimittää puolet ylähuoneen jäsenistä, ettei Islannin asiain ministeri ollut altingille vastuunalainen, ja että hän lisäksi oli muukalainen ja asui Köpenhaminassa. Nämäkin vaatimukset ovat islantilaiset saaneet sen jälkeen tyydytetyiksi. V. 1903 hyväksyttiin Islantia varten uusi valtiosääntö, jonka kautta maaherranvirka poistettiin ja saari sai oman paikallisen ministerin, jonka tulee olla täysin perehtynyt saaren kieleen ja laitoksiin ja olla altingin istunnoissa läsnä. Vaalioikeutta laajennettiin ja ylähuoneeseen lisättiin kaksi kansan valitsemaa jäsentä.
Näitten muutosten kautta on Tanskan sananvalta Islannin hallinnossa käynyt sangen vähäiseksi. Saari hallitsee ja vallitsee itseään, niinkuin se huomaa asiainsa ja varainsa sallivan. Mutta siltä eivät islantilaiset mielestään vielä ole kaikkea saavuttaneet. Saarella on semmoinenkin puolue, joka mieluummin kokonaan irtaantuisi Tanskasta. Mutta toiselta puolen on siellä paljon vakavia miehiä, joiden mielestä Islanti nyt voi kyllin vapaasti ruveta olojaan kehittämään ja pysyä valtioyhteydessä, joka kuitenkin kaikitenkin turvaa sitä paremmin kuin itsenäisyys, ja myös on parempi turva sen kansallisuudelle kuin liittyminen johonkin suurvaltaan, esim. Englantiin, jota saarella niinikään on haaveiltu.
Monella tavalla ovat Islannin olot vihdoin alkaneet kehittyä, varallisuus lisääntyä, sivistys kohota. Se on muun muassa vihdoin saanut sähkökaabeliyhteyden Europan kanssa.
Reykjavik, Islannin pääkaupunki, on Faxavuonon pohjukassa mitä luonnonkauneimmassa ympäristössä, samalla paikalla, jossa aikanaan Ingolfin jumalankuvat maihin ajautuivat ja johon hän sitten rakensi talonsa. Mutta saaren tärkeimmäksi paikaksi Reykjavik, »savulahti», on vasta myöhään tullut. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla siitä tuli Islannin pääkaupunki. Viime vuosisadan alussa siinä ei vielä ollut kuin kolmisensataa asukasta, nykyisin sitä vastoin asukasluku jo nousee päälle 8,000:nen. Kaupunki on rakennettu niemelle. Kolmella puolella on maiseman kehyksenä komea jono tuntureita, toiset lähempänä, toiset siintävässä etäisyydessä. Lännen ilmalle avautuu leveän vuonon ulappa, Atlantin meri taivaanrantana.