Kun laivarannasta astumme kaupunkiin — jos postilaivalla saavumme, niin on kaupunki tavallisesti lippupuvussa — niin tapaamme piankin Itäkadun varressa melkoisen kivitalon, jossa maanpankilla on asuntonsa. Sivukadun varrella on pääkatua lähellä postitalo, kivestä rakennettu sekin. Tämän jälkeen näemme ministeriörakennuksen. Maanpankin talon yläkerroksessa on saaren museo. Tulemme sitten torille, jonka keskellä seisoo Thorvaldsenin, kuulun kuvanveistäjän, Islannin mainehikkaimman pojan, pronssinen kuvapatsas. Torin varressa ovat tuomiokirkko ja altingin tai o. Tuomiokirkko on verraten nuori rakennus, romanilaiseen tyyliin rakennettu Sen sivulla on korkea obeliski, pystytetty Hallgrimur Pjetursson nimisen runoilijan muistoksi. Tuomiokirkko on pieni, siihen mahtuu tuskin enemmän kuin, puolentuhatta henkeä. Siinä on alttarikuvana Thorvaldsenin lahjottama veistoteos, joka esittää Johannes Kastajaa. Kansan luulon mukaan kirkko vajoisi, jos siinä samalla haavaa alttarilla olisi yhdeksän pappia ja piispa kymmenentenä. V. 1849 oli kerran pappeja vihittäissä juuri tämä luku pappeja ja piispa alttarilla, ja kerrotaan, että sinä päivänä kirkossa oli tavallista vähemmän väkeä. Mutta ei mitään sen kummempaa kuitenkaan tapahtunut.
Altingin talo, joka on tuomiokirkon vieressä, on rakennettu tummasta basalttikivestä. Sen alakerrassa on maankirjasto, jossa säilytetään enemmän islantilaista kirjallisuutta kuin missään muualla. Suurimman osan vanhoista islantilaisista kirjoistaan kirjasto kuitenkin sai vasta perinnön kautta, kun eräs amerikalainen professori sille lahjotti erinomaisen runsaan kokoelmansa. Toisessa kerroksessa ovat altingin kokoushuoneet, ynnä pieni taulukokoelma. Se on kerätty etupäässä ulkomaalaisten taiteilijain lahjain kautta. Kolmannessa kerroksessa on Jon Sigurdssonin, »Islannin suurimman pojan», asuin- ja kuolinhuone, ynnä maanarkisto, jossa muun muassa säilytetään erästä kirkon esineluetteloa, vanhinta kirjotettua asiakirjaa, mitä pohjoismaissa on olemassa. Vanhin osa siitä on kirjotettu vuoden 1180 vaiheilla.
Tuomiokirkon ja altingin talon takana on käsityötalo talouskouluineen ja juhlasaleineen, jossa tanssijaiset, teatterinäytännöt ja konsertit pidetään, ja sen takana soma lampi. Tämän takana on kolmenkertainen tilava kansakoulu ja vapaakirkko. Järven takaa näkyy vehmaita niittyjä ja etäämpänä korkealla kivimuurilla ympäröity hautausmaa kappeleineen. Reykjavikin hautausmaalla moni risti muistuttaa ranskalaisiakin merimiehiä, jotka ovat vaarallisessa merikalastuksessa kuolleet vieraalla rannalla.
Jos palaamme takaisin tuomiokirkon luo, niin tapaamme Purokadun varrella lyseon ja sen vieressä kivestä rakennetun lyseokirjaston. Saman kadun varressa on matala talo, jossa Islannin ministeri asuu. Huomaamme olevamme kansanvaltaisessa maassa. Talonpoikia eri osista saarta tulee ministerin vastaanottohuoneesta, poltellen ministerin lähtiessä tarjoomaa savuketta.
Näitten yleisten rakennusten lisäksi on Reykjavikissa koko joukko tilavia ja vankasti rakennettuja yksityisiäkin taloja. Mutta toiselta puolen on kaupungin ulkolaidoilla paljon sikin sokin rakennettuja vaatimattomia kalastajamajoja, joista pääkaupunki saa kalastajapaikan luonteen. Kaupungin vieressä olevilta kukkuloilta on laajat ja kauniit näköalat, joissa varsinkin valaistuksien ja värien lumoava vaihtelu tenhoaa mieltä. Pilvisellä säällä on koko laajan näköalan yleisväri harmaansinervä, päiväpaisteella on ruskahtava yleisvärinä, illalla taas pilvettömällä säällä sinipunerva. Kirkkaana kesäiltana ovat valaistukset sanomattoman kuulakat ja ihanat. »Kultaiset hapset hajallaan menee aurinko mailleen», kuten eräs nykyinen islantilainen runoilija sanoo. Muuan matkustaja kuvaa auringonlaskua seuraavasti: »Verkalleen aurinko antaa kultaviittansa valua rinnaltaan ilovuoteensa reunalle. Sinisellä keskitaivaalla hohtavat kultareunaiset pilvet, kuin unessa loistaen. Taivaallisen puhdas henkäys henkimaailmasta leviää tuntureille, jotka kirkastuneina, sinertävinä hymyilevät katsojalle purppuraisen harsonsa takaa. Pian ne hohtavat ihmeteltävissä violeteissa ja purppuraisissa vivahduksissa ja taivas itse leimuaa määrättömäin ruskojen palossa. Uhkean kirkkaana lepää allamme peilikirkas vuono, ei ainoakaan ääni, ei ainoakaan melu kanna korvaamme. Sivulla päin kohoaa vuonon takana synkkä ja valtava Esja, mutta sen takaa kimaltelee etäisyydestä, merestä nousten, häikäisevän valkoisena ja jäiden peittämänä korkea Snaefellsjöökul. Vihdoin aurinko senkin puhtaalle otsalle painaa jäähyväissuutelonsa ja katoo sitten Esjan taa. Mutta taivas edelleenkin hehkuu, kunnes päivä uudelleen upottaa valotulvaansa sen lukemattomien herkkien värien hiilloksen.»
Reykjavikissa vielä tapaamme paljon naisia, jotka käyttävät samaa kansallispukua, jonka maaseudulla tapasimme. Oikeastaan se ei kuitenkaan ole muinaisskandinavista juurta, vaan on hollantilaisilta lainattu, mutta jo siksi vanha, että se täydelleen käy kansallispuvusta. Miehet sitä vastoin yleiseen käyttävät tavallista nykyaikaista kaupunkilaispukua. Kadut ovat jotenkin leveät ja kivitetyt. Useimmat talot ovat puusta, useat kahdenkertaiset, ja monet sinkillä verhotut suojaksi tulta ja sadetta vastaan. Monen talon edustalla on samanlainen nurmikkopihamaa kuin maataloissakin. Melkein kaikissa akkunoissa on valkoisten uutimien takana kukkia. Kaduilla vallitsee vilkas liike. Kauppatalojen edustalla on oikeita maalaiskaravaneja, sillä islantilainen talonpoika ei kaupunkimatkalla tule toimeen yhdellä taikka parilla kuormalla, koska hänellä ei ole teitä eikä ajoneuvoja. Hän ottaa matkaan puolikymmentä hevosta, sälyttäen niitten selkään tavaransa. Samoin matkailijat retkille lähteissään kulkevat ratsain. Ja sen vuoksi näkeekin Reykjavikin kaduilla usein seurueita, varsinkin englantilaisia, herroja ja naisia, aikuisia ja lapsia, jotka joukolla opastaan seuraten kannustavat pieniä saarelaisia hevosiaan, lähtiessään joko geisireille, Thingvalla-järvelle taikka Reykjavikin ympäristöön retkeilemään.
Mutta sotaväkeä ei näe missään, lukuunottamatta ulkomaalaisia merisotamiehiä — muukalaisia sotalaivoja alati vierailee Islannin vesissä, valvomassa kansalaistensa kalastusoikeuksia. Islannissa ei ole ensinkään omaa eikä tanskalaistakaan sotaväkeä.
Mutta vilkkain liike vallitsee kaupungin satamassa. Hiiliä Skotlannista, puutavaraa Ruotsista ja Norjasta, koneita Saksasta ja Englannista, siirtomaatuotteita ja tehdastavaroita kaikista maista väännetään vuonolle ankkuroineista laivoista veneisiin ja näistä maalle. Taikka soudetaan veneillä hevosia odottavaan laivaan, johon nuo potkivat ja tepastelevat eläimet vipukoneella nostetaan. Ne viedään sitten johonkin Skotlannin hiilikaivokseen päivänsä päättämään.
Mutta Reykjavik onkin saaren melkein ainoa kaupunki. Isafjördur luoteisniemellä, Akureyri pohjoisrannalla ja Seydisfjördur itärannalla eivät ole kuin pieniä kauppaloita, joitten asukasluku tuskin nousee tuhatkuntaa korkeammalle.
Reykjavikistä hallitaan maa ja sinne juoksevat sen edistyksen kaikki langat. Saatuaan täydellisen itsehallinnon Islanti on ryhtynyt virkeästi parsimaan niitä haittoja, joita monien vuosisatojen laiminlyönti hallituksen puolelta on maan oloihin iskenyt. Isällisen huolenpidon kautta saaren hallitus koettaa parhaansa mukaan edistää elinkeinoja ja kohottaa sivistystä, parantaa yhdysliikettä ja kansan toimeentuloa ja viihtymystä. Tosin ei saaren kansallisomaisuus ole suuri, mutta sen sijaan sillä ei ole valtiovelkaa. Päin vastoin on Islannilla melkoinen valtio-omaisuus, jonkinlainen vararahasto, joka säilytetään suurien luonnononnettomuuksien varalle. Tämä vararahasto nousee nykyisin enempään kuin kahteen miljonaan markkaan. Melkein yhtä suureen summaan nousevat valtion vuotuiset tulot.