Päälliköt, jotka ennen olivat olleet pakanallisten jumalien uhripappeja ja jumalhuoneitten hoitajia, pitivät luonnollisena asiana, että he säilyttivät saman oikeuden kristinuskonkin voimaan astuttua. Islannin kotimaiset piispat — saareen perustettiin kaksi hiippakuntaa — polveutuivat vanhoista etevistä päällikkösuvuista. Monet muut päälliköt antoivat vihkiä itsensä papeiksi ja rakensivat talonsa viereen kirkon, aivan samoin kun ennen olivat pakanallisen uhrihuoneenkin rakentaneet. Papiksi vihitty päällikkö siten hoiti jumalanpalvelusta omassa kirkossaan, jossa hänen aluekuntansa kävi. Samalla hän kuitenkin piti maallisenkin valtansa. Myöhemmin kuitenkin tuli tavaksi, että päällikkö tosin ylläpiti kirkon, mutta palkkasi siihen muualta papin.
Tällä omituisella suhteella oli suuri vaikutus Islannin kirjallisuuteen. Siihen aikaan oli nimittäin ainoastaan papisto kirjotustaitoinen. Monessa muussa maassa se ei kirjotustaitoaan käyttänyt muuta kuin kirkon palvelukseen ja latinalaisten teosten kirjottamiseen, Islannissa se sitä vastoin oli niin läheisessä yhteydessä maan parhaitten miesten menneisyyden kanssa, että se kaikista kirkollisista ennakkoluuloista huolimatta rupesi kirjottamaan muistoon saaren vanhoja sankaritaruja ja runoja. Syrjässä oppineesta maailmasta, mutta sitä läheisemmässä yhteydessä omain maanmiestensä kanssa, Islannin papisto alkoi kirjottaa äidinkielellään. Ensinnä kirjotettiin kirjaan saaren monimutkaiset lait, joita siihen saakka oli muistossa pidetty. Kuvaavaa on, että tämä ensimäinen islantilainen lakikirja, joka kirjotettiin 12:nnen vuosisadan alussa, sai »harmaan hanhen» nimen, arvatenkin siitä syystä, että se oli sulkakynällä kirjotettu. Myös sitä sanottiin »lakisaagaksi», ja lainsanojan velvollisuus oli tuoda se mukanaan altingiin. Islantilaiset olivat vanhastaan olleet erinomaisen tarkkoja lakien laadinnassa ja muistannassa — samalla kun muukalaisia kohtaan nyrkkivalta oli ainoa laki — ja sitä seikkaa onkin kiittäminen siitä, että niin monta muistoa heidän entisyydestään on säilynyt, sillä useimmat saaren paikallisista urhotaruista olivat samalla käräjäasioita.
Runoilu oli vanhastaan kuulunut saaren nuorison kasvatukseen. Runon tekeminen käden käänteessä oli hyvin kasvatetulle nuorukaiselle melkein yhtä tärkeä avu kuin uiminen, painiminen ja aseitten käyttö. Islannissa oli hyvin vähän eteviä miehiä, jotka eivät samalla runoseppiäkin olleet, ja toiset olivat kerrassaan eteviä alallaan. Mutta runon tekeminen oli kylläkin vaikeata, sillä runomitat olivat mutkikkaat ja kuvakieli erinomaisen kehittynyt, jopa usein niin, että runoja nykyisin on melkein mahdoton ymmärtää, vaikka vanha kieli tunnetaankin. Kuvat enimmäkseen otettiin vanhasta jumal- ja sankaritarustosta, ja tämä sen vuoksi pysyi erinomaisen tarkkaan nuorison muistossa. Esimerkkinä näitten kuvain laadusta mainittakoon, että merta oli tapana sanoa »maan vyöksi». Mutta kun toiselta puolen maata sanottiin »Thorin äidiksi», niin sanottiin myös merta »Thorin äidin vyöksi». Mutta vielä Thoria sanottiin »jättien viholliseksi», siis myös merta »jättien vihollisen äidin vyöksi». Islannin taiderunouden ymmärtäminen sen vuoksi edellyttää sekä vanhan jumaltaruston että sankarisatujen tuntemista.
Lopulta eräs kirjauksen taitava mies päätti kirjottaa tavallisimmat jumaltarut muistoon, johdoksi maanmiehilleen runojen ymmärtämiseen, ja siten syntyi »Snorren Edda», joka on päälähteitä Skandinavian muinaisen jumaltaruston, esim. Grotte-laulun tuntemiseen. Sen kirjottaja ei kuitenkaan ollut Snorre Sturlasson, niinkuin on nimestä yleiseen luultu. Samanlainen tarve sai kirjottamaan muistoon toisenkin kokoelman, joka käsitti joukon muinaisrunoja jumalista ja sankareista, n.s. »Saemundin Eddan», vaikka ei sekään ole Saemund Froden kirjottama, niinkuin on otaksuttu nimestä. Samanaikaisista tapauksista taas laadittiin melkein kaikista runomuotoisia kertomuksia, että ne paremmin pysyivät muistossa. Niihin saattoivat sitten »saagain» kirjottajat vedota.
Kolmas laji Islannin runoutta olivat suorasanaiset historialliset kertomukset, »saagat». Tätä runouslajia viljeltiin kaikissa perheissä, enimmän kuitenkin päälliköitten suvuissa. Suuret sukujuuret olivat näitten itsetietoisten miesten ja naisten ylpeys, ne sen vuoksi pidettiin tarkkaan muistossa. Kun useimmat suuret suvut olivat keskenään heimoutuneet, niin tulivat siten sukutarinat melkein yhteiseksi omaisuudeksi koko saarella. Nämä sadut ulottuivat taaksepäin Ruotsin, Norjan ja Tanskan vanhoihin kuningassatuihin saakka, koska monet suvut johtivat kuningassuvuista juurensa, jopa jotkut taruolennoistakin, kuten Sigurd Fafnisbanesta.
Näitä runousmuotoja viljeltiin kaikkialla Islannissa; mutta varsinkin muutamat paikat tulivat ennen muita niitten tyyssijoiksi. Haukadalin talossa lounaismaalla asui yhdennellätoista vuosisadalla Hall Thorarensson niminen päällikkö, joka polveutui suoraan Nadoddista, saaren ensimäisestä löytäjästä. Häntä pidettiin yleiseen lempeimpänä oppimattomista miehistä s.o. semmoisista, jotka eivät kuuluneet hengelliseen säätyyn. Hänen taloonsa saapuivat päälliköitten ja mahtimiesten pojat oppimaan Islannin muinaisuutta. Hallin oppilas oli Are Thorgilinpoika, Islannin historiankirjotuksen isä, joka polveutui Aud Rikkaasta. Are asui Hallin talossa 14 vuotta ja saattoi siellä seurustella kaikkien kanssa, jotka muistossaan säilyttivät saaren muinaistietoa. Are vihittiin sitten papiksi, sai kotiseudullaan päällikönkin paikan ja viisaudestaan liikanimeksi »Frode». Hän oli ensimäinen, joka kirjotti Islannin kielellä kirjoja. Näistä on kuitenkin säilynyt ainoastaan »Islantilaisten kirja», lyhyt historiateos ja »maanottokirjan» perustus. Mutta Aren sanotaan muun muassa kirjottaneen norjalaisen kuningassadun.
Aren ystävä oli Saemund Sigfusson, joka niinikään oli pappi ja päällikkö ja myös sai »Froden» liikanimen. Hänkin oli yhtä korkeata sukua, polveutuen aina Harald Hildetandista saakka. Nuorempana hän oli oleskellut paljon ulkomailla, muun muassa Ranskassa. Kotia palattuaan hänkin kokosi luokseen opinhaluista nuorisoa ja tuli niin kuuluksi, että häntä sitten on pidetty »Saemundin Eddan» kokoojana. Hänen tietonsa kulkivat perintönä pojalle ja pojanpojalle, ja tämän luona taas kasvoi se mies, joka kokosi ja muotoili Ynglingasuvun suuren kuningassadun, »Heimskringlan». Heimskringla on maailman ihanimpia historiallisia taideteoksia. Sen kokooja oli kuulu Snorre Sturlasson.
Islannin runoudessa on etusija molemmilla Eddoilla, joihin enimmät tietomme pohjoismaiden vanhasta jumaltarustosta ja sankarisaduista perustuvat. Näiden jälkeen ovat huomattavimmat myytilliset sadut, jotka osaksi käsittelevät samoja aiheita kuin Saemundin Edda ja lisäksi muitakin. Näitä ovat »Hervörin satu», »Hrolv Kraken satu», »Ragnar Lodbrokin satu», »Frithiuvin satu», ja »Orvar Oddin satu». Niiden jälkeen ovat mainittavat Islannin sukusadut, ensi sijassa »Islantilaisten kirja» ja »Maanottokirja». Niitä on kaikkiaan kolmisenkymmentä ja joku päälle. Toiset ovat jotenkin laajoja, kertomarunouden mestariteoksia, kuten »Gunlaugin» ja »Nialin sadut». Neljänteen ryhmään kuuluvat historialliset sadut ulkomaisista tapauksista. Niistä on etevin Snorren »Heimskringla». Tähän ryhmään liittyy joukko taruja Fär-saarien ja Orkney-saarien norjalaisista ruhtinaista, norjalaisia kuningassatuja, ja myös myöhempisyntyisiä kokonaan vieraita aiheita käsitteleviä satuja, kuten »Bernin Didrikin (Theodorik Suuren) satu» ja »Kaarlo Suuren satu». Viimeksi mainittu on kokoelma ranskalaisia sankarisatuja, jotka olivat Islannissa yhtä suuressa suosiossa kuin suinkin omat sankarisadut. Lisäksi oli suuri joukko varsinaisia kansansatuja, joilla ei ole myytillistä sen enempää kuin historiallistakaan pohjaa.
Suuri osa tästä runoudesta on puhtaasti islantilaista, Islannissa syntynyttä ja Islannin tapauksia käsittelevää. Mutta vanhin osa siitä epäilemättä on yleis-skandinavista. Ensimäiset siirtolaiset toivat kotimaastaan Norjasta paljon runoja ja satuja, jotka jo olivat vakautuneet valmiiseen muotoon. Varsinkin molempia Eddoja sen vuoksi kaikki Skandinavian maat pitävät yhteisenä henkisenä omaisuutenaan ja lähteinä, joista ne saavat varhaisimmat tiedot esi-isäinsä aatepiiristä, vanhoista tapauksista ja henkilöistä. Paitsi historiallista on Islannin runoudella mitä suurin taiteellinenkin arvo. Tosin se kuvastaa raakain ja väkivaltaisten aikain käsityksiä ja tapauksia, mutta semmoisiahan yleensä ovat kaikki sankaritarut. Niitten esiintyvin piirre on mielikuvituksen valtava suuruus ja ylimykselliset urheusihanteet, mutta samalla niissä on puhtaasti inhimillisiäkin piirteitä, jotka ovat voimallisesti käsitettyjä, syvällisesti tunnettuja, jylhässä ympäristössään verrattoman kauniita. Vaikka Islannin sankarisadut eivät sinään olekaan yhtä yhtenäinen ja taiteellisesti hiottu, sopusuhtaisesti punnittu eepos kuin esim. Homeroksen Iliadi ja Odysseia, niin ovat ne sitä vastoin runollisena ainehistona vielä rikkaammat. Skandinavian maitten runoudelle ne sen vuoksi ovat tarjonneet tyhjentymättömän inspiratsionin lähteen aina viime aikoihin saakka. »Edda» merkitsee isoäitiä, ja tosiaan se on — samoin kuin Kalevala Suomen — koko skandinavisen kirjallisuuden ylhäinen, korkeaotsainen isoäiti, josta saattaa sanoa samoin kuin Aud Rikkaasta, että hän vielä kuolemaankin lähtiessään oli »sangen arvokas nainen».
Kristinuskon vakaannuttua ei Islannissa siltä koittanut sisällisen rauhan aika. Päin vastoin yltyivät sukuriidat niin suuriksi, että ne viimein kokosivat koko saaren vihamielisiin puolueihin ja lopun lopuksi johtivat siihen, että saari alistui Norjan kuningasvallan alaiseksi. Niin tuskin kuitenkaan olisi käynyt, ellei Islanti elinkeinojensa puolesta olisi ollut riippuvainen jostain viljaa kasvattavasta maasta.