Sen jälkeen koetti Stefner Thorgilinpoika levittää Islannissa kristinuskoa. Hän saapui sinne kuningas Olavi Tryggvenpojan kehotuksesta, alkoi levittää oppia väkipakolla, repiä hoveja ja murtaa epäjumalankuvia. Mutta siitä pakanat kovasti suuttuivat. Stefneriä vainottiin ja altingissä hyväksyttiin semmoinen laki, että jokaisen oli velvollisuus haastaa kristityt sukulaisensa oikeuteen jumalain pilkkaamisesta. Stefner silloin v. 997 kiiruumman kautta pakeni Norjaan.
Norjassa eli siihen aikaan Thangbrand niminen pappi, joka oli sotainen ja väkivaltainen mies. Kuningas oli ottanut hänet huonekuntansa papiksi, mutta kun Thangbrand sillä varjolla, että hän muka levitti kristinuskoa pakanain joukkoon, alinomaa kävikin viikinkiretkillä ja hävitti omaa maata kaikkialla, missä kristinuskoa vastustettiin, niin kuningas suuttui ja päätti karkottaa hänet. Thangbrand pyysi, että hän mieluummin saisi suoritettavakseen jonkun vaarallisen tehtävän, ja kuningas lähetti hänet kastamaan Islantia. Thangbrand purjehti sinne samana kesänä, jona Stefner karkotettiin, ja itärannalla Hall niminen mahtava päällikkö, jolle hänellä oli Olavi kuninkaalta kirje, otti hänet suojelukseensa. Thangbrand pystytti telttansa Hallin maalle ja Hall tuli usein hänen kanssaan keskustelemaan uskon asioista. Kun Hall kuuli enkeleistä ja muista uskonkappaleista ja varsinkin mahtavasta arkkienkelistä Miikailista, joka miekallaan surmaa lohikäärmeen, ja kun hän näki kristittyjen jumalanpalveluksen laulun, suitsutuksen ja palavat kynttilät, niin se häntä miellytti ja seuraavana pääsiäisenä hän koko huonekuntansa Keralla suostui kasteeseen. Puroa, jossa hänet kastettiin, siitä pitäen sanottiin »Pesupuroksi». Kesällä Hall lähti altingiin ja hänen esimerkkinsä sai monet muutkin mahtavat talonpojat ottamaan vastaan kasteen. Mutta pakanatkin olivat jäykät ja palkkasivat erään noidan »vajottamaan maan» Thangbrandin alta. Tämä tapahtuikin, sillä kun Thangbrand kerran oli matkalla, niin hänen hevosensa äkkiä vajosi. Mutta Thangbrand pelastui ja jäi seisomaan suuren kuilun partaalle. Altingin päätyttyä Thangbrand matkusti pohjoismaalle ja kastoi sielläkin paljon kansaa. Kaksi vuotta hän kulki pitkin maata, mutta menetteli usein väkivalloin. Hän ei surmannut ainoastaan berserkejä — hänestä kerrotaan samat jutut kuin Fridrekistäkin — vaan muitakin, jotka olivat häntä pilkkalauluilla loukanneet, taikka jotka eivät suostuneet häntä matkalla kestitsemään. Parin vuoden kuluttua hänen sen vuoksi täytyi palata Norjaan.
Kristittyjen ja pakanain välillä syntyi tämän jälkeen paljon rettelöitä. Kun eräs Hjalte niminen mies oli itse lakivuorella tehnyt pakanallisista jumalista pilkkalaulun ja sanonut Freijaa varkaan näköiseksi, niin hänet tuomittiin maanpakoon jumalanpilkkaamisesta. Hän purjehti Norjaan toisen vainotun kristityn miehen, Gissur Hviden kanssa. Olavi kuningas otti heidät hyvin vastaan. Samaan aikaan palasi Thangbrand Islannista ja valitti islantilaisten epäuskoa ja noituutta. Kuningas siitä niin vihastui, että hän aikoi surmauttaa kaikki palveluksessaan olevat nuoret islantilaiset. Mutta Gissur ja Hjalte puhuivat heidän puolestaan ja sanoivat, että kristinusko kyllä saisi Islannissa vallan, mutta ei semmoisten miesten kautta, kuin Thangbrand oli. Islantilaiset eivät voineet sietää hänen väkivaltaisuuttaan ja sitä että hän surmautti ihmisiä, jotka häntä vastustivat. Gissur ja Hjalte lupasivat saattaa kristinuskon Islannissa valtaan, ja sillä ehdolla vangitut islantilaiset päästettiin vapaiksi; mutta heidän täytyi jäädä Norjaan panttivangeiksi, kunnes kuultiin, kuinka Gissurin ja Hjälten yritys onnistuisi.
Gissur ja Hjalte saapuivat keväällä v. 1000 takaisin Islantiin, jossa altingi oli paraillaan koolla. He kokosivat melkoisen joukon sukulaisia ja tuttavia — molemmat olivat mahtavaa sukua — ja ratsastivat näitten keralla suljetussa joukossa käräjäpaikalle. He olivat täysissä aseissa ja pakanat niinikään kokoontuivat aseineen. Kaikki viittasi siihen, että asia seuraavana päivänä ratkaistaisiin asevoimalla.
Huomeneksella pappi, jonka kuningas oli antanut Gissurin seuralaiseksi, kristittyjen kanssa vietti messun länsivuonolaisten aittain luona. Sieltä kaikki joukolla kulkivat lakimäelle, etupäässä seitsemän pappispukuista miestä ja kaksi ristiä sekä suitsutusastiat, joista levisi suitsutusta yli koko lakimäen, sekä myötätuuleen että vastatuuleenkin, niin saaga sanoo. Gissur ja Hjalte esittivät vaatimuksensa, että kaikkien islantilaisten piti kääntyä kristinuskoon. Syntyi suuri hälinä. Kristityt ja; pakanat sanoivat rikki lakiyhteyden ja meteli lisääntyi, kun eräs mies juosten saapui kertomaan, että Ölfusissa oli syttynyt maapalo (tulivuorenpurkaus). Pakanat huutivat, että se tietysti oli merkki jumalien vihasta. Mutta Snorre gode, vaikka vielä olikin pakana, sanoi siihen: »Entä mistä jumalat silloin olivat vihoissaan, kun paloi tämä kenttä, jolla nyt seisomme?» Meteli asettui ja kansa poistui lakimäeltä.
Kristityt silloin pyysivät, että Hall rupeisi heille lainsanojaksi. He aikoivat siis perustaa oman valtion. Mutta Hall keksi paremman keinon. Hän meni Thorgeir Thorkelinpojan luo, joka oli koko saaren lainsanoja. Tämä oli pakana. Hall antoi hänelle puolensataa hopeata, jotta hän sanoisi lain, jonka kautta koko Islanti velvotettaisiin suostumaan kasteeseen, kaikki hovit ja jumalankuvat julistettaisiin epäpyhiksi, sekä veriuhrit kiellettäisiin pienemmän henkipattoisuuden uhalla. Mutta siinä oli pulma, miten kaikki saataisiin semmoiseen lakiin suostumaan. Thorgeir lähti aittaansa, rupesi levolle ja peitti päänsä vuodalla, voidakseen rauhassa ajatella, ja jäi siten miettimään kokonaisen vuorokauden.
Pakanat sillä välin pitivät kokousta ja päättivät uhrata kaksi miestä kustakin neljännespiiristä (suuremmasta käräjäpiiristä). Gissur ja Hjalte kutsuivat kokoon kaikki kristityt. Hekin olivat sitä mieltä, että oli uhrattava miehiä voitoksi, kaksi kustakin neljänneksestä, mutta ei pahantekijöitä, joita pakanain oli tapana uhrata, vaan kaikkein parhaita miehiä, eikä niitä pitänyt surmata, vaan ne oli pyhitettävä »voitonlahjaksi Herrallemme Jeesukselle Kristukselle»; heidän piti »kuolettaa itsessään lihan himot ja ruumiin nautinnot, elää lempeästi, oikeamielisesti ja hiljaisesti maailmassa ja uhrata itsensä Herralle Kristukselle, päästäkseen hänen kanssaan osallisiksi ijäisestä elämästä taivaassa». Gissur ja Hjalte tarjoutuivat itse eteläneljänneksen puolesta, toisia tarjoutui itävuonoista — Hall ja ennen mainittu Thorleiv Kristitty, — toisia pohjoismaasta. Mutta länsirannalta ilmottautui ainoastaan yksi, kunnes Orm Kodranin poika, joka siihen saakka oli ollut pakanoista kiivain, tuli kristittyjen joukkoon ja sanoi, että jos hänen veljensä Thorvald Vidförle olisi sattunut paikalla olemaan, niin ei toista miestä olisi puuttunut. Sen vuoksi hän piti velvollisuutenaan tarjoutua veljensä puolesta.
Thorgeir lainsanoja seuraavana päivänä kutsui kaiken kansan lakimäelle. Kun kaikki olivat koolla, niin hän piti pitkän puheen, osottaen maanmiehilleen, kuinka paha se olisi, ellei tulevaisuudessa enää olisikaan yksi laki, vaan maa riitain kautta hävitettäisiin. Samoin kuin Tanskan ja Norjan kuningas olivat ennen miehiensä vaikutuksesta rauhan tehneet, samoin piti islantilaisten nyt tehdä rauha siten, että kumpikin puolue jonkun verran myöntyisi. »Sillä totta on, että jos revimme kahtia lain, niin revimme samalla kahtia rauhankin.» Hän asetti sanansa niin taitavasti, ettei kumpikaan puolue tiennyt, mimmoisen lain hän aikoi sanoa, mutta kaikki lupasivat, että hänen sanansa saisi olla laki. Silloin hän sanoi laiksi, että kaikkien tuli antaa kastaa itsensä ja pitää kristitty laki: Pakanallisista laeista jäisivät voimaan ne, jotka sallivat asettaa lapsia kuolemaan ja hevoslihan syönnin. »Sillä ne», sanoi Thorgeir, »jotka ovat kiivaimmin vastustaneet kristinuskoa, tuskin käsittäisivät, kuinka se käy yhteen, että kaikki lapset, mitä syntyy, sekä rikkaitten että köyhien, jätettäisiin elämään ja kuitenkin kiellettäisiin ihmisiltä se ravintoaine, joka on kansalle kaikista voimallisin.» Jumalille uhraaminen oli rankaistava henkipattoisuudella, jos se voitiin toteen näyttää, mutta salassa uhraaminen ei sitä vastoin ollut rankaistavaa. Kaikki käräjämiehet suostuivat kasteen velvotukseen ja monet heistä ottivat paikalla kasteenkin ja sitten kansa kastettiin kautta maan. Kun Runolv gode, joka oli innokkaimmin yllyttänyt pakanoita, nyt velvotettiin ja tavan mukaan sai suolaa suuhunsa muistoksi Vapahtajan sanoista: »Te olette maailman suola», niin sanoi Hjalte: »Opetettiin nyt vanha godekin suolaa märehtimään.»
Samoin kuin Olavi Tryggvenpoika vaikutti Olavi Pyhäkin kristinuskon juurtumiseen Islannissa, vaikkapa hänellä ei ollutkaan suoranaista valtaa saarella, vaan tämä edelleenkin täydelleen säilytti itsenäisyytensä. Olavi Pyhä muun muassa antoi hirsiä kirkkojen rakentamiseksi ja hänen toimestaan poistettiin Islannin laista viimeisetkin pakanalliset jäännökset. Mutta islantilaisten sydämissä ja käsityksissä eli pakanuus vielä kauan sen jälkeenkin.
Are Frode, Islannin ensimäinen historioitsija, kertoo, että siihen aikaan, kun Skapte Thoroddsen oli lainsanojana, s o. vuodesta 1003 vuoteen 1030, tuomittiin monta päällikköä ja mahtavaa miestä henkipatoksi miestapon vuoksi. Niinä vuosikymmeninä, jotka seurasivat kristinuskon voimaan astumista, puhkesi vanha pohjolainen sankarihenki vielä kerran näissä vapaissa talonpojissa koko raivoonsa, samalla kun jalouteensakin. Sitä seurasi rauhallisempi aika, jonka kuluessa kirkko vahvistui ja piispat alkoivat saada saariyhteiskunnassa yhä enemmän vaikutusvaltaa, maallisissakin asioissa. Kun taistelut olivat päättyneet, niin maan parhaat alkoivat harrastaa uutta urheilua. Päälliköt alkoivat kirjottaa muistoon esi-isäin urhotöitä ja elämänvaiheita.