Nykyisin on Thingvallan lakeus autio ja tyhjä. Se paikka, jossa niin monta viekasta ja vihaista sanaa vaihdettiin, jossa myös lausuttiin niin monta viisasta ja miehuullista mielipidettä, jossa kahtena valoisena kesäviikkona naiset koreilivat upeissa värikkäissä puvuissaan ja urhot heidän kunniakseen sommittelivat taidokkaita lemmenlauluja, jossa monta kertaa miekat kalskahtivat ja keihään kärjet säkenöivät, se on nykyisin tyhjä, kolkko ja surumielisen yksinäinen. Mutta henkensä tuo kansa, joka siellä piti kokouksiaan, valoi satuihinsa. Niitä ihaillaan vielä silloinkin, kun ehkä uusi maanjäristys on käräjäkentän rikkonut ja mullistanut koko seudun tuntemattomaksi.

Islannissa lienee vapaudenajan ensimäisinä vuosisatoina asunut noin 50,000 henkeä. Karjanhoito oli pääelinkeino. Uudisasukkaat piankin saivat kokea, ettei minkäänlainen viljan viljelys kunnolla menestynyt heidän uudessa kotimaassaan. Sen vuoksi he eivät voineetkaan siellä päästä kokonaan riippumattomaan asemaan, vaikka maa oli niin syrjässä ja kaukana meren keskellä. Vilja oli tuotava Norjasta taikka Brittein saarilta. Karjanhoito kävi piankin pääelinkeinoksi ja sen ohella kalastus ja lintujen pyynti. Meri antoi runsaita antimiaan niin paljon kun niille suinkin oli käytäntöä.

Mutta vanha aseammattikin oli yhä vielä tärkeä tulolähde, varsinkin niinkauan kun maa pysyi pakanallisena. Osasta käytiin vanhaan tapaan viikinkiretkillä. Niitten tauottua Islannin nuoriso, ylimysten pojat seurajoukkoineen, palvelivat Skandinavian ruhtinaitten hoveissa asemiehinä, taikka Brittein pohjoisilla rannikkosaarilla norjalaisia jaarleja, niinkauan kun nämä pysyivät siellä voimassa. Toiset retkeilivät vielä paljon edemmäksi. Konstantinopolin, »Miklagardin» palkatussa varjaagijoukossa oli mukana paljon islantilaisiakin, niinkuin saduissa tiheään mainitaan.

Näitten ulkomaisten yhteyksien kautta pysyi vanha sotainen henki kauan yllä ja sen keralla Islannin nuoriso säilytti vanhan ylimyksellisen henkensä paljon kauemmin kuin Norjassa, jossa talonpoika kuningasvallan voimaan päästyä jäi maan raatajaksi. Se henki kuvastuu Islannin runoudestakin. Islannin kuuluimmista sankareista monet samalla olivat eteviä runoseppiä, jotka Norjan ja Ruotsin mahtavien hoveissa kilvan sepittivät ylistysrunoja, »draapoja», ja niitä lauloivat. Tämä vanha runous, ehkä Skotlannista ja Irlannista saatujen vaikutuksien mukaan, kehittyi erinomaisen hiotuksi muotorunoudeksi, joka tavallaan oli paljon myöhemmän trubadurirunouden edelläkävijä. Samalla kun näistä taiderunoista hehkuu entinen miehuullinen taisteluinto, samalla niistä henkii romanttinen rakkauspiirre, jonka tunteen syvyys on välittömämpi kuin provengalelaisen ritarirunouden. Runous, vanhempi eepillinen ja tämä jonkun verran uudempi taiderunous, onkin paras omaisuus, mitä vanhalla Islannilla oli. Sen kautta on Pohjolan entisyys tullut jälkimaailmalle tunnetuksi. Mutta se on sisällisenkin arvonsa puolesta perintö, jonka vertoja rikkauden ja jalouden puolesta ei ainoakaan toinen germaninen kansa ole säilyttänyt aikaisemmilta ajoiltaan.

Islannin ensimäisten uudisasukkaitten joukossa oli jo kristittyjäkin. Muun muassa oli Öd Rikas kristitty. Hän ei antanut itseään kumpuun panna, kuten pakanallinen tapa oli; hänet haudattiin merenrannalle. Mutta hänen kerallaan tulleet asemiehet kääntyivät Islannissa jälleen pakanoiksi, ja aina vuoden 1000 vaiheille saakka oli pakanuus saarella vahva ja ehyt. Mutta pakanainkin joukossa oli kuitenkin semmoisia, jotka olivat epäjumaluskon rumista puolista vapaat ja omistivat puhtaan ja inhimillisen elämänkatsomuksen. Semmoisia esimerkkejä saagoissa mainitaan useitakin. Ja paljoa ennen kuin kukaan vielä rupesi kristinuskoa Islannissa varta vasten levittämään, oli siellä täällä joku mahtavakin kristitty. Semmoinen oli Thorleiv Kristitty, joka eli kymmenennen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kieltäytyi veroa maksamasta pakanalliseen jumalhoviin. Häntä siitä huolimatta suvaittiin, ja vaikka joku mahtava yksityisestä vihasta koettikin yllyttää maamiehiään häntä vastaan, niin raukesi asia kuitenkin silleen, koska Thorleiv tunnettiin vierasvaraiseksi ja kaikin puolin kunnon mieheksi. Vaikka pakanuus olikin syvälle juurtunut ja vallitseva, niin ei kuitenkaan vainottu kristityitä heidän uskonsa vuoksi muuta kuin erinäisissä tapauksissa.

Ensimäinen, joka saarnasi Islannissa kristinuskoa, oli Thorvald Vidförle, joka oli aikanaan pelastanut Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran, tämän nuorena käydessä Skotlannissa ryöstöretkellä. Thorvaldin oli Saksassa kastanut Fridrek niminen piispa, ja tämän keralla hän sitten lähti Islantiin levittämään kristinuskoa sinnekin. Thorvald ja Fridrek lähtivät asumaan Thorvaldin isän Kodranin luo, joka asui pohjoisrannalla, saarnasivat siellä talven kristinuskoa ja saivatkin joitakuita kääntymään. Kodrankin suostui kasteeseen. Kun hän näki Fridrekin ja Thorvaldin äsken kääntyneitten keralla viettävän juhlallista messua, kun hän kuuli kellojen soiton, tunsi pyhän savusteen hajun ja näki piispan komeassa puvussaan ja hänen apulaistensa valkoiset vaatteet, koko huoneen loistavan ihanasti vahakynttiläin valossa, niin hän siihen mieltyi. Hän lähti poikansa Thorvaldin puheille ja sanoi, että hänen mielestään oli vanhain jumalain ja tämän jumalan välillä se ero, että Thorvaldin jumala iloitsi valosta, jota vastoin vanhat jumalat valoa kammosivat. Piispan hän käsitti Thorvaldin »tietäjäksi», joka hänelle ilmotti kaikki, mitä Thorvald jumalastaan julisti. Kodranilla oli itsellään oma tietäjänsä, joka oli hänelle ollut suureksi avuksi, varottanut häntä tulevista tapauksista, vartioinut hänen karjaansa, ja muistuttanut hänelle kaikkea, mitä hänen piti tehdä tai sallia. Tämä tietäjä asui talon vieressä suuressa kivessä. Thorvald siis isältään kysyi, suostuisiko tämä kristinuskoon, jos kristitty jumala voisi tämän pakanallisen tietäjän karkottaa ja siten osottaa olevansa voimallisempi. Siihen vanhus suostui. Piispa Fridrek silloin vihki vettä, meni sen keralla kiven luo ja kaatoi sitä kiven päälle. Seuraavana yönä tuli tietäjä unessa Kodranin luo tyytymättömän näköisenä ja ikäänkuin pelosta vapisten ja valitti sitä, että Kodran piti luonaan näitä miehiä, »jotka olivat kaataneet kiehuvaa vettä hänen (tietäjän) talonsa päälle, niin että hänen lapsensa polttavista pisaroista kärsivät suurta tuskaa». Seuraavana päivänä piispa uudelleen valoi kivelle vihkivettä ja yöllä juonikas piru jälleen ilmestyi Kodranille näyttäen vielä entistäkin huonommalta, hänellä kun oli päällään vain kehno nahkahame. Jälleen hän pyysi Kodrania, että tämä kaikin mokomin karkottaisi muukalaiset. Kolmantena yönä tietäjä tuli unessa valittamaan, että piispa oli polttanut koko hänen talonsa, hävittänyt hänen vaatteensa ja omaisuutensa, jonka vuoksi hänen täytyi lähteä matkoihinsa. Mutta katsokoon Kodran nyt, tokko kukaan muu voi hänen omaisuuttaan vartioida yhtä hyvin kuin hän oli vartioinut. Kodran vastasi, että koska vanha jumala oli osottanut itsensä heikommaksi, niin oli oikeus ja kohtuus, että hän sen hylkäsi ja rupesi voimallisempaa palvelemaan. Ja sitten he erosivat vihassa ja Kodran koko huonekuntansa kanssa antoi kastaa itsensä.

Mutta Thorvaldin veli Orm oli piintynyt pakana ja koetti estää muitakaan suostumasta uuteen uskoon. Thorvald ja Fridrek silloin lähtivät naapurilaaksoon, josta he neljä vuotta levittivät kristinuskoa eri osiin saarta. Kun he erään kerran olivat pidoissa, niin tuli pitotaloon kaksi pahamaineista »berserkkiä», raivotappelijaa, jotka molemmat olivat innokkaita pakanoita. He haastoivat Fridrekiä tekemään samanlaisia ihmetöitä kuin he osasivat, kulkemaan paljain jaloin tulen kautta ja kaatumaan aseille telaamatta itseään. Fridrek suostui koetukseen. Juomapirttiin sytytettiin kolme suurta roviota. Piispa täydessä juhlapuvussa kävi ja pirskotti vihkivettä kolmannelle rovioista. Berserkit hyökkäsivät esiin paljain miekoin, kiljuen ja purren kilpensä reunaa. He hyppäsivät ehjin nahoin molempien ensimäisten rovioitten kautta, mutta kun he tulivat kolmannelle, niin he putosivat tuleen ja joko paikalla saivat surmansa, taikka polttivat itsensä pahasti. Piispa sen jälkeen käski hakata heiltä pään poikki.

Pohjoisrannalla monet mahtavatkin miehet muuttivat uskoaan, mutta siitä oli seurauksena, että pakanat vihdoin alkoivat nousta kristittyjä vastaan, varsinkin kun eräs päällikkö oli rakentanut talonsa viereen kirkon. Eräänä kesänä Thorvald oli niin rohkea, että hän altingissa saarnasi kristinuskoa. Mutta pakanat vastustivat häntä jäykästi ja eräs heistä teki kristityistä seuraavan pilkkalaulun

»Yhdeksän lasta
Piispa sai.
Niiden kaikkein
On Thorvald isä.»

Thorvaldin viikinkiveri kiehahti ja hän tappoi molemmat runosepät, josta piispa häntä ankarasti nuhteli. Mutta länsimaalla pakanat siitä suuttuivat Thorvaldiin ja hänen piispaansa niin ankarasti, että tuomitsivat molemmat käräjissään henkipatoiksi ja lähtivät suurella joukolla heitä surmaamaan. Nämä surman välttääkseen molemmat pakenivat Norjaan, eikä Thorvald sen koommin tullut Islantiin.