Näin tapahtui pääpiirtein kertoen Islannin asutus. Maa oli riittävän laaja, kalastus, linnustus tuottava, laitumet hyvät ja siirtolaisten toimeentulo sen vuoksi verraten helppo. Lisäksi he epäilemättä toivat mukanaan kotimaastaan melkoisia omaisuuksia, irtaimistoa, orjia, karjaa, vaatteita, kultaa ja hopeaa. Ja uutta keräsivät ensimäisinä vuosisatoina saaren nuoret soturit, jotka säännöllisesti jatkoivat viikinkiretkiään ja sitten taistelivat palkkasotilaina, niin kauan kun ehdot olivat suotuisat. Mahtavimmat maanottomiehet hallitsivat kihlakuntiaan päällikköinä, heidän alaisiaan olivat muut maanottomiehet kukin alueessaan. Olot järjestyivät kaikin puolin samalle pakanalliselle kannalle kuin kotimaassa Norjassa ennen kuningasvallan perustamista ja kristinuskon tuloa. Mutta siitä huolimatta oli Islanti kuitenkin itsenäisyytensäkin ajalla melkoisessa määrin riippuvainen kotimaastaan Norjasta. Sen kanssa sen vuoksi ylläpidettiin vilkasta yhdysliikettä ja sieltä saari myöhemmin sai sekä kristinuskon että kuningasvallan.
Päällikön eli goden arvo ei kihlakunnassa ollut valittava, vaan perinnöllinen. Päällikkö ei suinkaan ollut vapaitten kihlakunnan miesten käskynhaltija, vaan ainoastaan heidän johtajansa. Hänen tehtävänsä oli toimittaa jumalanpalvelus jumalanhuoneessa, ylläpitää kihlakunnan rauhaa ja sitä paitsi vielä tarpeen tullen olla kihlakunnan miehille apuna neuvoillaan ja voimallaan, jos hän omin voimin saattoi kurittaa rauhanhäiritsijää, niin hän sen teki. Elleivät hänen voimansa riittäneet, niin olivat kihlakunnan miehet velvolliset häntä auttamaan.
Olojen kehittyessä ja asutuksen vahvistuessa eivät kihlakuntien rauhan rikkojat enää olleet yksityisiä, vaan seudut nousivat tuon tuostakin aseihin naapuriseutuja, laaksot laaksoja vastaan. Toisinaan taas joutuivat kihlakunnan miehet riitoihin omien päälliköittensä kanssa ja etsivät naapurikihlakunnasta apua, vielä useammin taistelivat päälliköt päälliköitä vastaan. Monta satua on näistä ainaisista melskeistä säilynyt. Ne ovat kaikki erinomaisen kuvaavia oloille, jotka tässä omituisessa vanhanaikaisessa viikinkiyhteiskunnassa vallitsivat. Islannissa vallitsi verikosto, ja se se varsinkin vaikutti, ettei vainoista tahtonut koskaan loppua tulla, kun ne jonkun mahtavan miehen surman kautta olivat alkuun päässeet.
Riitoja ei kuitenkaan likimainkaan aina ratkaistu asevoimalla, vaan paljon useammin käräjänkäynnillä, ja miestapotkin, jotka olivat milt'eipä tavallisin rikos, voitiin sakoilla sovittaa. Kun siis päälliköt joutuivat päälliköitä vastaan, eikä ollut maassa mitään ylipäällikköä, jonka ratkaistavaksi semmoiset asiat voitiin antaa, niin kävi yhteisten maankäräjäin tarve tuntuvaksi. Aluksi syntyi eri osiin saarta maakuntakäräjiä, joissa monet saman puolen kihlakunnat olivat edustettuina. Käräjissä tuomitsivat päälliköt vapaitten talonpoikain avulla. Mutta ensimäiseksi käräjissä aina koetettiin saada riitapuolien välillä aikaan sopimus. Ellei se onnistunut, niin langetettiin tuomio. Mutta oikeus ei pitänyt huolta tuomion täytäntöön panemisesta, vaan sen tuli asianomaisen itse tehdä hyvien ystäviensä ja suojelijainsa avulla — jos hänellä niitä oli. Näissä kevätkäräjissä — ne kaikki pidettiin keväällä — ratkaistiin suuri osa asioita, mutta niistä vedottiin usein koko saaren käräjiin, altingiin, jotka jo sangen varhain tulisivat ylimmäksi oikeuspaikaksi. Altingin perustamisesta kerrotaan seuraavaa:
Kun Islanti jo oli laajalta asutettu, niin lähti itärannalta Ulvljot niminen maanottomies Norjaan tutkimaan sikäläistä lakia, koska Islannin eri osissa asioita ratkaistiin eri sääntöjen mukaan. Oleskeltuaan Norjassa kolme vuotta erään taitavan laintuntijan luona Ulvljot palasi Islantiin. Sitten hän lähetti kasvattiveljensä etsimään sopivaa paikkaa yhteisille käräjille. Semmoinen paikka löytyi Thingvallavatnin lakeudelta, Reykjavikin itäpuolelta, jossa asutuskin oli vanhin. V. 928 kokoontui altingi ensi kerran. Ulvljot esitti lakinsa, jotka hyväksyttiin, ja hän itse valittiin lain haltijaksi eli »lain sanojaksi», ja 20 kesää hän siinä toimessa oli. Mutta laki ei ollut kirjotettu, vaan lainsanojan tuli pitää kaikki tarkkaan muistossaan. Altingia varten verotettiin maassa jokaista vapaata miestä. Käräjäpaikan ympäristössä olevia maita yhdistettiin yhteismaaksi, jolla käräjämiehet saivat maksutta syöttää hevosiaan. Altingi oli aina pidettävä alkukesästä ja sen määrä oli kestää 14 päivää. Sittemmin käräjät siirtyivät vähän myöhempään, niin että ne alkoivat heti juhannuksen jälkeen. Altingin pätöisyys vähitellen tarkemmin määriteltiin ja muut käräjät alistettiin sen alaisiksi. Näin tuli koko saaren oikeuslaitos järjestetylle pohjalle, vaikkapa se vielä olikin kaukana siitä, mitä nykyisin oikeudella ymmärretään. Usein sattui itse altingissakin, jonne jokainen käräjäin kävijä kokosi niin paljon aseellista puoluekuntaa kuin suinkin, aseellisia yhteentörmäyksiä ja veri vuoti virtanaan, jos tuomio sattui käymään jonkun mahtavan mieltä vastaan.
Altingissa ei ainoastaan tuomittu, vaan myös laadittiin lakia. Sitä varten saaren kaikki päälliköt — jotka määräsivät tuomaritkin, kukin määrätyn luvun omia miehiään — valitsivat kihlakuntansa miehistä kukin kaksi ja istuivat lakivuorelle, jossa oli istuimia kolmessa kehässä sisäkkäin. Keskimäisen kehän istuimilla istuivat päälliköt, heidän apumiehensä taas toinen edessä, toinen takana. Tämä kokous laati lakia ja ratkaisi muita yhteisiä asioita. Kokouksen esimies oli lainsanoja, joka kaiken kaikkiaan oli Islannin arvokkain mies. Hän istui kehien keskipisteessä ja hänen puoleensa kääntyivät kaikki puhuessaan. Kun tässä »lakioikeudessa» äänestettiin, niin tuli jokaisen läsnäolijan vannoa, että hän äänestäisi sen mukaan, kun hänestä oikeus näytti olevan.
Islannin valtiolaitos oli siis vapaus-ajalla kokonaan ylimysvaltaa. Päälliköt eli godet, jotka saattoivat arvonsa myydä taikka muutoin luovuttaa toisiinkin sukuihin, jos itse hyväksi näkivät, kysymättä kihlakunnan miesten mieltä, nimittivät sekä tuomarit että lainlaatijat ja uudet päällikötkin, milloin näitten lukua lisättiin. Mutta toiselta puolelta oli sekä päälliköitten että käräjäin valta hyvin rajotettu ja vapaitten talonpoikain oikeus itse hallita ja vallita omia talojaan ja alustalaisiaan niin laaja kuin suinkin. Saarella toisin sanoen oli yhteinen järjestetty oikeuslaitos, mutta toimeen panevaa ja hallitsevaa mahtia ei ollut.
Altingista muodostui Islannin yhteiskuntaelämän keskus Keskiajalla. Joka vuosi kokoonnuttiin sinne saaren eri osista. Samalla kun käräjissä tuomittiin ja säädettiin uusia lakeja, tehtiin siellä myös kauppoja, kihlattiin nuorisoa ja sovittiin kaikenlaisista muista yksityisistä asioista.
Käräjäpaikka oli Thingvallavatnin pohjoisella rannalla. Siellä lähti järvestä laavalakeus maan sisään, kohti ammoin sammunutta Skjaldbreid nimistä tulivuorta. Paljon ennen kun ensimäiset siirtolaiset tulivat Islantiin, oli mainitusta tulivuoresta valunut suunnattomia laavavirtoja, jotka olivat tasottaneet laakson jotenkin leveäksi laavalakeudeksi. Mutta laavan jäähtyessä ja alla olevan maan vajotessa oli laavalakeuteen halkeillut syviä kuruja, varsinkin laakson molemmille reunoille. Läntisellä puolella oli Almannakuru, itäisellä puolella Korppikuru, joista edellinen on osasta 40 metriä syvä, äkkijyrkin seinin. Näitten kurujen välissä oli käräjäpaikka, lähellä järven rantaa ja Almannakurun reunaa. Ainoastaan yhdestä kohdasta voitiin lännestä päin laskeutua kurun pohjaan, jonka seinään oli sitä varten hakattu portaat. Pohjaa pitkin kuljettiin sitten kurun yläpäähän saakka, ennenkun voitiin nousta käräjäpaikalle kapeaa polkua, jota oli hyvin helppo puolustaa. Käräjälakealla kasvoi ruohoa ja matalaa pensaikkoa. Lakimäen läheisyyteen oli pienen puron rannoille rakennettu käräjämiehiä varten aittoja, jotka suurimman osan vuotta olivat tyhjinä. Itse lakimäki oli laavalohko, joka oli jäänyt ympäristöään korkeammalle sen kautta, että maa oli sen ympäriltä vajonnut. Sitä kiersivät monen sylen levyiset syvät halkeamat, jotka osaksi olivat vettä täynnään. Lakimäki oli siis kuin luonnon linnotus, johon päästiin ainoastaan yhdeltä puolelta kapeata syrjää pitkin.
Käräjäaikana näköala lakimäeltä epäilemättä oli erittäin vilkas ja kaunis. Yli mustien rotkojen, yli laavalakeuden, nurmikoiden ja pensaikoiden näkyivät lännessä ja idässä molempien suurien kurujen mustat seinämät ja niitten takaa etäämpää harmaat tunturit. Kauempana pohjoisessa kumpusi taivaalle leveä, kilven kaltainen Skjaldbreid, hohtava lumilakki laellaan. Lännessä ja etelässä katse käsitti Thingvallan lakean, jolla puro kierteli. Käräjämiesten aittain luona naiset askaroivat ja näyttelivät pukujaan, ja etäämpänä kimalsi järven aava kirkas pinta. Ja koko maiseman ylitse kaareili korkea taivas, usein pilvisenä, mutta toisinaan selkeänäkin ja sinisenä, ja milloin se oli selkeänä, silloin sydänkesän aurinko valoi maisemalle loistettaan vuorokauden umpeensa, pariksi lyhyeksi hetkeksi vain sukeltaakseen taivaanrannan alle. Se oli käräjähuone, jossa tungos ei haitannut, vaikka kansaa olisi ollut enemmänkin koolla. Ja yhtä suurisuuntaista kuin oli luonto, oli se kansakin, joka tällä paikalla kokoontui.