Kumpikin omalla laivallaan he sitten purjehtivat Islantiin v. 874 j.Kr. Mukaansa he ottivat naisensa, koko joukon vapaita asemiehiä, orjansa, irtaimistonsa ja karjansa. Yhdessä matkattiin meren poikki, kunnes Islanti tuli näkyviin; sitten erottiin. Ingolf oli ottanut matkaan puiset patsaat, jotka seisoivat juomapirtissä isännän istuimen kahden puolen ja joitten yläpää oli jumalankuvaksi vuoltu. Ne hän heitti mereen ja lupasi rakentaa talonsa siihen, missä ne maihin uisivat. Sitten hän laski lähimpään rantaan tätä tapausta odottamaan.
Hjörleif laski rantaan lännempänä ja rakensi talon. Mutta kun hän keväällä kynti maata, eikä ollut muuta kuin yksi härkä, niin täytyi orjain vetää auraa. Siitä he suuttuivat niin, että tappoivat sen ainoankin härän, väittäen sitten karhun sen kaataneen. Kun Hjörleif miehineen hajautui tuntureille karhua etsimään, niin orjat joukolla tappoivat hänet ja hänen miehensä yksitellen, ottivat naiset ja tavarat, kuormasivat ne alukseen ja purjehtivat pienille saarille, jotka häämöttivät kauempana meressä. Kun Ingolf sai sen kuulla, niin hän sanoi: »Kehno kohtalo tuli tässä urhon osaksi, kun orjista tuli hänen surmansa. Hyvin sen näen, että niin käy jokaiselle, joka ei tahdo uhrata.» Kun ruumis oli kumpuun haudattu, niin Ingolf kokosi miehensä ja purjehti saarille, surmasi kaikki orjat ja pelasti naiset takaisin maihin. Mutta saarta siitä pitäen sanotaan Vestmannasaariksi, »Lännen miesten saariksi», koska ne, jotka siellä surmattiin, olivat Irlannista kotoisin.
Seuraavana kevännä Ingolf lähetti orjansa etsimään patsaitaan. Ne olivat ajautuneet maihin Faxavuonon kaakkoiskolkkaan. Sinne hän purjehti väkineen, tavaroineen ja rakensi talon. Paikka nimitettiin Reykjavikiksi, »savun lahdeksi», koska lähellä oli höyryäviä kuumia lähteitä. Ingolf otti omakseen kaiken maan niillä seuduin, alueen yhtä laajan kuin kihlakunnan. Siitä hän antoi maata omille vapaille miehilleen ja muutamille orjilleenkin, jotka samalla saivat vapauden. Siitä vielä saivat maata toisetkin, osasta suurisukuisetkin miehet, joita myöhemmin saapui Islantiin. Ingolf ja hänen jälkeläisensä olivat koko alueen päällikköinä, he ylläpitivät rauhaa ja toimittivat yhteisen jumalanpalveluksen.
Kun näin ensimäiset siirtolaiset olivat saaneet Islannissa pysyvän jalansijan, niin alkoi saapua paljon toisia heidän jälkeensä. Ensinnä asutettiin länsiranta, sitten pohjois- ja eteläranta ja viimeksi itäranta. Maan ottoa kesti noin 60 vuotta. Maanottokirjassa mainitaan yli 3,000 maanottomiestä. Maata otettiin rannikolta ja laaksoista, jotka vuonoista nousivat sisämaahan, mutta sisämaa itse jäi aivan autioksi. Maanottokirjassa on kaikista näistä vaiheista laajat värikkäät kertomukset. Se on arvokas historiallinen lähde, sillä ei ole mitään muuta yhtä seikkaperäistä teosta niin vanhoilta ajoilta, jossa laajan maan asutus ensi alusta saakka kerrottaisiin.
Ingolf ja Hjörleif olivat lähteneet kotimaastaan, kun eivät voineet pitää puoliaan mahtavaa jaarlia vastaan. Sama syy sai seuraavana aikana vielä paljon useamman Norjasta lähtemään. Kun nimittäin Harald Kaunotukka v. 872 oli Hafursvuonossa saamansa suuren voiton kautta tuhonnut ne monet pienet päällikkökunnat, joita Norjassa oli eri osissa maata, ja yhdistänyt koko maan oman valtansa alle ja julistanut kaikki veron alaisiksi, niin herätti tämä toisiin tapoihin tottuneitten talonpoikain kesken suurta tyytymättömyyttä. Miehet, jotka siihen saakka olivat itsenäisesti hallinneet alustaansa ja itse lakia laatineet, eivät mielestään voineet tyytyä niin suureen vapauden rajotukseen. Toisia lähti viikinkiretkille Englantiin, Irlantiin, Ranskaan ja Brittein pienemmille saarille, josta he eivät enää palanneet takaisin, suurin osa Islantiin. Maanottokirjassa mainitaan tuhkatiheään, että se tai se viikinki oli Islantiin tullut, koska hän oli taistellut kuningas Haraldia vastaan Hafursvuonossa, taikka koska hän muutoin oli kuninkaan kanssa riitaantunut ja joutunut hänen vainonsa alaiseksi. Siten tuli, monen muun suvun mukana Islantiin Ketil Flatnesin pojan suku, josta Islannille sitten syntyi monta kuulua miestä.
Kuningas oli lähettänyt Ketilin Orkney-saarille anastamaan niitä, koska sinne oli paennut paljon norjalaisia viikinkejä, jotka eivät tyytyneet hänen ylivaltaansa. Ketilillä oli mukanaan melkoinen laivasto ja sotajoukko. Hän lähti matkaan kaikkine poikineen, yhtä, Bjarnea, lukuunottamatta. Tämä jäi Norjaan hoitamaan hänen tiluksiaan. Ketil saikin Orkney-saaret valtaansa, mutta piti ne omanaan, maksamatta niistä kuninkaalle veroa. Kuningas silloin anasti kaiken hänen omaisuutensa Norjassa ja tuomitsi Bjarnen henkipatoksi. Bjarne sai Thorolf Mostrarskägge nimisen miehen luona tyyssijan, mutta kuultuaan tämän, kuningas tuomitsi Thorolfinkin henkipatoksi. Tämä päätti silloin muuttaa maasta pois. Ensinnä hän uhrasi rakkaimmalle jumalalleen, Thorille, ja kaikki merkit viittasivat siihen, että hänen tuli lähteä Islantiin. Sinne hän sen vuoksi purjehti suurella vainolaivallaan, mukanaan perhe ja orjat, tavarat ja kaikki heimolaiset ja ystävät, ketä vain halutti lähteä matkaan. Tämä tapahtui kymmenen vuotta sen jälkeen kun Ingolf oli lähtenyt. Samoin kuin Ingolf Thorolfkin heitti mereen patsaansa. Yhteen niistä oli Thorin kuva piirretty, ja Thorolfin miesten mielestä näytti siltä, että se mereen tultuaan lähti uimaan nopeammin kuin olisi luullut. Se ui Faxavuonosta Snaefellesnesin ympäri suureen Breidivuonoon, ja tämän rannalle Thorolf siis asettui. »Hän kiersi valkealla koko maanottonsa», sanotaan Maanottokirjassa. Tämä tapahtui joko siten, että maan ottaja viritti valkean kahden mereen laskevan joen suuhun, jolloin koko niitten välillä oleva alue oli hänen omaisuuttaan, taikka kiersi hän niin paljon maata, kuin yhdessä päivässä ennätti, ja teki kaikille mäille tulen, niin että ne näkyivät tulesta tuleen. Kaikki maa, jonka maan ottaja siten oli piirittänyt, oli hänen omaisuuttaan. Väelleen Thorolf rakensi monta taloa ja itselleen muita suuremman, joka sai nimekseen Hov, koska hän sen viereen rakensi suuren jumalanhuoneen, »hovin». Tämä rakennettiin Norjasta tuodun vanhan Thorin huoneen rakennusaineista. Jumalanhuone oli suuri ja siinä oli monta ovea. Sinne vietiin patsaat. Sisimpänä oli ikäänkuin kuoro, jossa uhrialttarin paikka oli. Sen alle oli tuotu Norjasta maata, vanhan hyljätyn alttarin alta. Alttarilla oli umpinainen rengas, joka painoi kaksi äyriä, ja sillä vannottiin kaikki valat. Päällikkö eli »gode» kantoi sitä käsivarressaan kaikissa kansankokouksissa. Alttarilla pidettiin niinikään verimaljaa ja luutaa, jolla uhrieläinten — tai ihmisten — verta pirskotettiin piirissä seisoville jumalankuville. Kaikki kihlakunnan talonpojat olivat velvolliset maksamaan jumalanhuoneeseen päällikön vaatimuksen mukaan, mutta itse hänen tuli sitä ylläpitää. Päällikkö oli siis samalla sekä kihlakuntansa ylimmäinen käskynhaltija että pappi, ja siitä syystä häntä nimitettiin »godeksi». Hän oli kihlakunnan vuosikäräjissä päämiehenä. Vielä siihen aikaan, jolloin maanottokirja muistoon kirjotettiin, siis kristinuskon jo oltua satoja vuosia Islannissa vallalla, oli Thorsnesissä käräjäpaikalla »Thorin kivi», jolla ennen uhrattaviksi tuomittujen miesten selkä murrettiin, ja aivan vieressä oli piirissä kiviä, joilla ratkaistiin, keitä oli uhrattava. Thorolfista tuli suuren ja kuulun suvun kantaisä.
Bjarne Ketilinpoika oli paennut Orkney-saarille, jossa hänen isänsä oli kuollut, mutta muu suku kohonnut suureen arvoon. Yksi hänen veljistään oli siellä suuren maan omistajana, yksi sisar naimisissa mahtavan gotlantilaisen soturin kanssa, toinen tytär, Öd Rikas, Irlannin norjalaisen kuninkaan Olavi Valkoisen kanssa. Tämä kuningas oli taistelussa kaatunut, mutta hänen ja Ödin poika, Thorstein Punainen, oli laskenut valtansa alle Skotlannin koko pohjois-osan. Koko tämä heimokunta myöhemmin kokoontui Islantiin.
Ensinnä lähti sinne Bjarne, sillä pakanana hän ei voinut sietää sitä, että hänen sukulaisensa olivat ruvenneet kristityiksi. Hän tuli vanhan ystävänsä Thorolf Mostrarskäggen luo ja sai häneltä maata. Sitten tuli hänen lankonsa, gotlantilainen Helge Laiha, joka tulella kiersi itselleen maata pohjoisrannalla. Paljon miehiä otti häneltä maata ja pian tuli koko Eyja-vuono taajaan asutuksi. Helge Bjola, Bjarnen veli, sai maata Ingolfilta. Viimeisenä tuli Öd Rikas, kun hänen poikansa Thorstein Punainen oli kaatunut taistelussa skotlantilaisia vastaan. Thorsteinilla oli kuusi tytärtä ja yksi pieni poika, jotka äidinkin kuoltua jäivät aivan orvoiksi. Kun Skotlannissa alkoi olla turvatonta, niin isoäiti Öd otti kaikki lapsenlapsensa ja orjansa ja sitä paitsi 20 vapaata miestä kerallaan ja purjehti Islantiin. Ensinnä hän poikkesi veljensä Helgen luo, Reykjavikin alueelle. Tämä lausui hänet tervetulleeksi puolen väkensä keralla. Mutta se oli Ödin mielestä kitsastellen tarjottu ja hän sanoi, ettei Helgestä koskaan tulisi mahtimiestä. Vaikka Öd haaksirikon kärsittyään oli vaikeassa asemassa, niin lähti hän kuitenkin pohjemmaksi ja saapui Bjarnen luo Breidivuonoon. Bjarne kävi sisartaan vastaan koko väkensä keralla ja lausui hänet kaiken väkensä keralla tervetulleeksi, ja tämä kutsumus Ödiä miellytti. Öd sitten etsi maata Hvamsvuonosta, joka on Breidivuonon haaravuono, kiersi kaikki sen puolen laaksot itselleen ja väelleen ja rakensi Hvamin talon. Sitten hän jakoi seuramiehilleen maata. Toiset niistä joutuivat hänen lapsenlapsiensa kanssa naimisiin, ja monta suurta sukua sen kautta perustettiin.
Kun Öd oli elänyt sangen vanhaksi ja hänen pojanpoikansa Olavi Feilan kasvanut täydeksi mieheksi, niin isoäiti hänen puolestaan kosi erästä rikasta impeä ja kutsui Hvamiin häihin kaikki sukulaisensa ja monta muuta rikasta ja arvokasta miestä. Siitä karttui suuri joukko, sillä Islannissa oli silloin jo paljon asukkaita. Hääpäivänä Öd heikkoudestaan huolimatta otti kaikki vieraat vastaan ja saattoi heidät pitopirttiin, joka oli niin komeaksi koristettu, että kaikki sitä ihmettelivät. Kun kaikki olivat istuneet, niin Öd nousi ja sanoi: »Veljeni Bjarnen ja Helgen ja muut heimolaiset ja ystävät kutsun tässä todistamaan, että annan tämän talon ja kaiken sen irtaimiston pojanpojalleni Olaville.» Sitten hän lähti huoneesta pois, pyytäen heitä kaikkia juomaan ja pitämään iloa. Ödin sanotaan olleen kookkaan ja ryhdikkään, ja kun hän reippain askelin astui huoneen poikki, niin vieraat toisilleen kuiskasivat, että hän yhä vieläkin oli merkillisen arvokas nainen. Mutta kun Olavi Feilan seuraavana päivänä meni isoäitinsä makuuhuoneeseen, niin näki hän Ödin kuolleena, vuoteessaan istuvana. Viimeiseen saakka Öd siten säilytti arvokkuutensa.
Melkein kaikki maanottomiehet olivat norjalaisia. Ainoastaan kymmenkunta oli ruotsalaisia, Helge Laiha niistä huomattavin. Tanskalaisia oli yksi ainoa. Mutta useat maanottomiehet kuitenkin kuuluivat sukuihin, jotka näyttävät aikoinaan muuttaneen Norjaan Ruotsista ja Tanskasta. Ne nimittäin johtivat heimoutensa näitten maitten vanhoista kuninkaista, sekä Ynglingeistä, että Skjöldungeista. Varsinkin Ragnar Lodbrokista polveutui monta sukua. Tämä vanha kuninkaallinen sukujuuri se vaikutti, että Skandinavian vanhat kuningassadut Islannissa säilyivät muistossa, kunnes tulivat kirjotetuiksi.