Sturlan kuoltua tuli tämän voittajasta, Snorren vävystä Gissurista, Snorren pahin vihollinen. Hän oli jo aikoja sitten luopunut vaimostaan, Snorren tyttärestä, onnettoman avioliiton jälkeen. Onnettomat avioliitot ja erot olivat siihen aikaan sangen tavallisia saarella, kodin siteetkin olivat tänä levottomana aikana Iöyhtyneet. Kun Snorre v. 1239 palasi Islantiin, niin hän kuitenkin sai takaisin omaisuutensa, vieläpä sai haltuunsa Sighvatin ja Sturlankin omaisuuden. Mutta samalla hän myös oli velvollinen kostamaan veljensä ja veljenpoikansa surmaajalle Gissurille, vaikka olikin heidän kanssaan verivihoissa elänyt. Semmoinen oli vanha verikostolaki, joka kristinuskosta huolimatta vielä istui syvällä kansan käsityksissä.
Norjan kuningas Haakon päätti käyttää näitä rettelöitä hyväkseen. Hän oli saanut kukistetuksi Skule jaarlin, joka lopulta oli julistanut itsensä kuninkaaksi. Skule kärsi musertavan tappion Oslon kylässä ja surmattiin sitten v. 1240 Throndhjemissa. Kuningas lähetti silloin Gissurille sanoman, että hänen joko tuli surmata Snorre, taikka lähettää hänet Norjaan petturina rangaistavaksi. Kun ei Snorrea kuitenkaan voitu altingin kokouksessa vangita, niin päätti Gissur yhdessä kahden muun Snorren vävyn kanssa hyökätä hänen kimppuunsa kotona.
Hyökkäys tapahtui Snorren aavistamatta, jonka vuoksi hänellä ei ollut väkeä koolla. Tosin hän oli eräältä salaliittoon kuuluvalta mieheltä saanut varotuksen, mutta se oli kirjotettu niin mutkikkailla riimuilla, ettei edes oppinut Snorre osannut niitä lukea. Snorren talo oli sen vuoksi melkein aseeton, kun Gissur syyskuussa 1241 saapui Reykjaholtiin, mukanaan 70 miestä. Hyökkäys tapahtui yöllä. Snorre heräsi ja juoksi kellariin pakoon. Mutta sieltä hänet löydettiin ja Gissur lähetti erään palvelijoistaan viiden miehen kera häntä murhaamaan. Miesten joukossa oli muuan rosvo ja murhamies ja häntä käski Gissurin palvelija antamaan Snorrelle surmaiskun. »Elä lyö!» sanoi Snorre käskevästi. »Lyö vaan!» sanoi palvelija. »Elä lyö!» sanoi Snorre jälleen, mutta samalla hän sai surmaiskun ja vielä haavat parilta toiseltakin mieheltä. Siten kaatui Islannin kuuluin mies 63 vuoden ikäisenä. Snorrella oli suuria vikoja, mutta samalla hän kieltämättä oli aikansa parhaitten aatteitten etevin edustaja. Hänen sukunsa elää vielä tänä päivänä Islannissa ja monta maineeseen kohonnutta miestä siitä on polveutunut. Snorresta johti muun muassa sukunsa kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsen. Islannin vapaudelle Snorren kuolema oli surmanisku.
Snorren kostamisen sai velvollisuudekseen hänen veljenpoikansa Sturlan nuorempi veli Thord Sighvatsson. Hänen ja Gissurin välillä syntyi riita, jota kesti monta vuotta, kunnes molemmat vetosivat Norjan kuninkaaseen Haakoniin. Tämä koetti nyt Thordin avulla saada Islannin valtansa alle, mutta kun se ei onnistunut ja kun Gissur Roomassa käytyään poikkesi Norjaan ja samaan aikaan Thord kuoli halvaukseen, niin kuningas korotti Gissurin jaarlin arvoon ja antoi hänen toimekseen Islannin alistamisen. Tämä tapahtuikin v. 1258. Islannissa olivat nimittäin keskinäiset riidat yltyneet siihen määrään, että Gissur osaksi väkipakolla, osaksi kehotuksilla sai yhä useamman suostumaan Norjan kuninkaan ylivaltaan. V. 1264 tunnusti koko saari vihdoin Norjan kuninkaan hallitsijakseen, mutta Islannin ei siltä pitänyt olla osa Norjan valtakunnasta. Osa päälliköitten entisestä vallasta siirtyi kuninkaan edustajille, mutta monet laitokset, muun muassa altingi jäivät ennalleen. Korkein lainkäyttö kuitenkin joutui Norjaan. Islantilaisten täytyi ruveta maksamaan veroa, ja ensinnä norjalaiset ja sitten saksalaiset saivat saaren koko kaupan käsiinsä. Maan varallisuus sen kautta paljon rappeutui, ja vielä enemmän samaa vaikuttivat taudit, suuret luonnonmullistukset, tulivuorenpurkaukset ja maanjäristykset, joita seuraavina aikoina tapahtui. Musta surma, joka raivosi Norjassa neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla, ei tosin tullut Islantiin, mutta kun yhteys emämaan kanssa ruton ajaksi kokonaan keskeytyi, niin syntyi saarella suuri nälänhätä. Myöhemmin pääsi rutto kuitenkin Islantiinkin ja kaikkein näitten onnettomuuksien kautta saaren väestö, joka parhaimmillaan oli ollut päälle 100,000 henkeä, väheni kovin tuntuvasti.
Kauan vielä vanha runous eli kansan kesken, etsien uusia muotoja, mutta sekin kuitenkin rappeutui. Vanhat aiheet olivat jo käsitellyt ja vapautensa ja vallantuntonsa menetettyään kansa vähitellen kadotti halunkin suurien sankarirunojen laatimiseen. Viimeinen islantilainen runoilija, joka kävi Skandinavian hoveissa laulamassa, oli Olavi Thorinpoika Hvitaskjald, Tanskan kuninkaan Valdemar Seierin suosima ja kunnioittama vieras. Hänen veljensä oli viimeinen, joka kävi Ruotsin hallitsijain hovissa. Se tapahtui Birger jaarlin hallituksen loppuajalla. Niinkauan islannin kieltä luultavasti ymmärrettiin Tanskassa ja Ruotsissa, mutta sitten kielet vähitellen yhä enemmän erosivat toisistaan. Kauemmin kulkivat Islannin ja Norjan puheenparret käsi kädessä, ja Skandinavian kielistä on Norjan kansankieli vielä tänä päivänä vanhaa islantia lähinnä.
Nykyinen Islanti: Luonto ja kansa.
Nykyisin kulkevat melkein joka kesä upeasti varustetut matkailijalaivat tilapäisesti Islantiin, mutta ne laivat, jotka sinne säännöllistä liikettä ylläpitävät Tanskan satamista, ovat pienenlaiset ja vaatimattomat. Niillä matkustaja saa riittämään saakka kokea Atlantin meren pohjoiskulman vaihtelevia, levottomia sääsuhteita. Myrsky toisen jälkeen sateineen, usvineen, yllättää matkalla, ja harvoin sillä välillä meritaudilta säästytään.
Matkustaja sen vuoksi matkalla sitä enemmän ihmettelee, kuinka jo ensimäisen vuosituhannen lopulla uskallettiin melkein avoimilla purje- ja soutualuksilla kulkea tämän myrskyisen meren poikki.
Skotlannin rannoilla, joita pitkin laiva ohjaa, saa matkustaja jo esimaun Islannin luonnosta. Ja vielä paremmin niillä saarilla, jotka ovat meressä sen pohjoispuolella, varsinkin yksinäisillä myrskyisillä Fär-saarilla, jotka jyrkkinä ja jylhinä kohoovat ainiaan mylleröivän hyökyaallokon keskellä.
Vielä jylhempänä, korkeampana kohoo Islanti merestä, milloin niin taajoissa usvissa, ettei siitä näy mitään, vaikka kuuluu aallokon pauhu rannoilla, milloin taas lyhyen ajan kirkkaan taivaan alla, näyttäen merelle harmaita tunturiseiniään ja maajäätikköjen peittämiä kukkuloitaan. Suunnattomia parvia vesilintuja ja valtameren petolintuja istuskelee kallioilla, lokkeja ja kajavia pölähtelee siellä lentoon niin suunnattomat joukot, että ne näyttävät äkilliseltä lumituiskaukselta. Joskus, vaikka onneksi harvoin, ei laivaan näy Islantia ensinkään, ennenkun ollaan satamassa. Koko ilma on silloin sakeana savua ja hienoa tuhkaa, jota sataa laivan kannelle ehkä jo Fär-saarien tienoilla, ja joka käy sitä karkeammaksi, kuta enemmän saarta lähestytään. Purjehtija silloin tietää, että joku Islannin lukuisista tulivuorista on puhjennut purkaukseen ja että puute ja kato uhkaa heikkoja asutuksia tuolla suuren luonnon saarella. Semmoiset tuhotapaukset ovat onneksi verrattain harvinaisia, mutta milloin niitä sattuu, silloin Islanti saa kokea kohtalon iskun, joka lamauttaa kauaksi ajaksi sen elämää, milloin suppeammalla alalla, milloin koko saarella.