Mutta ennenkun maalle päästään, tavataan merellä elämää, joka on osa sen elämästä. Islannin meri on erinomaisen kalaisa. Siellä ovat maailman parhaat turskanpyynnit, saadaan silliä, valaita, hylkeitä ja haikaloja ja kaikenlaista muuta eväistä karjaa, jota kylmissä merissä, kumma kyllä, on paljon runsaammin kuin lämpöisissä. [Tämä luultavasti johtuu siitä, että kylmä vesi sisältää enemmän happea kuin lämpöinen.] Melkein kaikkina vuodenaikoina makailee islantilaisia veneitä merellä pyydyksineen, mutta ne ovat vain pienempi osa niistä sadoista aluksista, joita siellä tapaa. Sinne kokoontuu kalastajia monesta maasta melkoisin laivoin.
Syksyllä, talvella ja keväällä ovat islantilaiset itse uutterimmin kalanpyyntihommissa. Silloin liikenee pyyntiin enimmän väkeä. Kun maatyöt ovat päättyneet ja karjat koottu tunturilaitumilta, alkaa kalastajapaikkoihin kokoontua maalaisnuorisoa, joka töitten vähennyttyä maatiloilla rupeaa talveksi kalastajain palvelukseen, saadakseen jonkun verran lisäansiota. Toiset asettuvat asumaan kalastuspaikoilla oleviin verraten varakkaihin taloihin, toiset ylen köyhäin varsinaisten kalastajain luo, toiset taas samanlaisiin kala-aittoihin, joita Suomenkin ulkosaaristossa on. Nämä majat suovat talvella tosin huonon suojan, mutta väki on karkaistua ja sille ne ovat lämmön ja viihtymyksen paikkoja, koteja, milloin päästään mereltä maissa käymään. Merellä on elämä vielä monta vertaa kolkompaa. Toiset rupeavat veneenomistajain palvelukseen osapalkoilla, toiset lyöttäytyvät yhteen ja vuokraavat itselleen veneen ja pyydykset. Saalis jaetaan ikivanhain perittyjen sääntöjen mukaan. Se jaetaan niin moneen yhtä suureen osaan, kuin on venekunnassa miehiäkin, mutta perämies saa kahta vertaa suuremman osan kuin muut ja sitä paitsi erotetaan sopimuksen mukaan osat veneen, verkkojen ja pyydyksien omistajia varten.
Mutta ylen pieniä ovat mereen verraten ne veneet, joilla islantilaiset lähtevät turskan pyyntiin. Ne ovat solakat ja kevyet, purjeita vain sen verran, kuin ohjauksen helpottamiseksi on tarpeen. Mutta veneissä ei olekaan painolastia, eivätkä ne sen vuoksi kestä purjeita muuta kuin hyvällä säällä. Islannin rantoja huuhtova meri on hirmuinen. Suomenlahden ja Itämeren laineet ovat vähäpätöisiä niihin verraten, jotka hyökyvät Norjan länsirannalla, mutta ne taas ovat vähäisiä Atlantin meren pisimmästä perästä Islannin rantoja vastaan vyöryviin jättiläisaaltoihin verraten. Ei tarvitse olla paljoakaan tuulta, ennenkun meri on mäkinä ja laaksoina. Mutta lisäksi on Islanti niin vaarallisessa ilmastoalueessa, että tuulet siellä vaihtelevatkin. Saarimaan eteläpuolella on nimittäin vakinainen alhaisen ilmapaineen alue, joka laajalti, jopa kautta Europan, vaikuttaa tuulien suuntiin, ja sen vuoksi tuuli Islannin rantavesillä usein hämmästyttävän nopeaan kiertää kaikki ilmansuunnat. Kun kuitenkin lounaasta käyvä pääaallokko aina on vallitsevana, niin seuraa siitä, että merellä usein on ristiaallokoita, joissa tyrskyt kohoavat tavattoman korkeiksi ja vaarallisiksi. Suunnattoman korkealle hyökkäävät aallot jyrkkiä kalliorantoja vastaan ja alavilla hiekoilla ne taas jo kaukana rannasta murtuvat kuohuvaksi sekasorroksi, joka nopeaan hajottaa vahvankin aluksen. Näiden aaltomurroksien vuoksi etelärannan hiekkoja pelätään yhtä paljon kuin jyrkkiä luoksepääsemättömiä kalliorantoja.
Urheutta kysytään siltä kansalta, joka pienillä avonaisilla soutuveneillä talvimyrskyjen aikana uskaltaa lähteä tälle merelle. Parhaat kalapaikat ovat ulapalla penikulmien päässä rannasta ja siellä on päivä vietettävä. Mereen heitetään uiva ankkuri, jonka mukana vene hiljalleen ajelehtii myötätuuleen. Onget syötetään ja heitetään mereen. Ainoastaan perämies ei joudu onkimaan, hänen velvollisuutensa on kaiken aikaa hoivata venettä, sillä aallokossa se ilman hoitoa voisi täyttyä. Kauniillakin säällä roiskuu tyrsky veneen yli. Kun tuulen ohella vielä pakastaakin, niin jäätyvät kalastajain hiukset ja parta jääpuikkoja täyteen, heidän nahkaiset vaatteensa kangistuvat, niin että tuskin kääntyä sallivat, käsineet jäätyvät jäämöhkäleiksi. Mutta hyvän syönnin aikana on kalastaja koukkuineen'niin uutterassa työssä, ettei hän paljoa ennätä katsoa omia vaivojaan. Hän ei silloin jouda muistamaan eväitäänkään, jotka tavallisesti ovatkin sangen niukat, koska illaksi palataan maihin.
Mutta usein tapahtuu, että pyynti on kesken heitettävä, kun sää alkaa yltyä ylivoimaiseksi. Monesti on soudettava rantaan vastatuuleen. Silloin täytyy ponnistella airon pyyryssä koko yökin, kuinka sattuu, ennenkun ollaan satamassa. Mutta hyvin usein tapahtuu, ettei venekunta enää ensinkään maihin pääse. Tuhkatiheään sattuu tapaturmia, joko meri nielee aluksen miehineen päivineen, taikka sortuu se rantahyökyyn ja siinä täyttyy.
Samaan tapaan kalastavat Muurmannin rannan suomalaiset. Onkikalastus nimittäin on jotenkin tuottava, eikä kysy kalliita pyydyksiä. Monesti se antaa erinomaisen ansion. Toisin paikoin on aljettu samalla laskea siimaa, vaikka se jo vaatii varakkaampaa kalastajaa, sillä siima lukuisine koukkuineen ja laitoksineen on verraten kallis laitos. Siimasta on se etu, että voidaan ryhtyä paikalla onkimaan, kun se on laskettu, ja siten pyydystää samalla haavaa kahdella tavalla. Siiman päät kiinnitetään upokkailla meren pohjaan ja upokkaihin sidotaan veden pinnalla kelluvat kohot. Syöttinä käytetään silliä, äyriäisiä, simpukoita, mätiä, matoja, kalanlihaa, naudan- ja lampaanmaksaa, jopa juustoakin. Turska kulkee niin suunnattomissa parvissa, että koko merenpinta on sen lähestyessä laajalti harmaissa juovissa. Se on nälkäinen ja niin monen ottajan ollessa ravinnon tarpeessa se syö melkein vaikka mitä. Verkolla kalastusta islantilaiset sitä vastoin eivät suosi, osaksi siitä syystä, että väittävät verkkojen pilaavan kalapaikat, mutta vielä enemmän sen vuoksi, että verkot ovat kalliita laitoksia, joitten hankkimiseen heillä ei ole varoja.
Turska osaksi syödään tuoreena, mutta suurin osa valmistetaan säilyväksi ja säilytettynä sitä viedään suuret määrät ulkomaille. Se on sitä kapakalaa, jota meillä Joulun aikana syödään livekalana ja katolisissa maissa yleensä paaston aikana, jolloin kala on ainoa sallittu liharuoka. Se perataan ja ripustetaan avoimiin katoksiin kuivamaan, taikka suolataan ja ladotaan kallioille kasoihin. Kasassa se saa vähitellen lävitse suolautua, jonka jälkeen kalat levitetään kiville ja kallioille kuivamaan. Sitä suolataan myös tynnyreihin, joissa se saa olla suolavedessä, kunnes joutuu etäisien ostajien nautittavaksi.
Turskan jälkeen on jäähaikala islantilaisten tärkein pyyntikala. Jäähai on suuri, 6—8 metriä pitkä, voimallinen kala, joka on ahneimpia Jäämeren petokaloista. Se ahdistaa suuria valaitakin ja valaanpyytäjien väsyttäessä harppuunalla iskemäänsä valasta se tavallisesti on veden alapuolella saaliin kimpussa repien siitä terävillä hampaillaan suuria kimpaleita, ennenkun pyytäjät ennättävät saaliinsa merestä nostaa. Jäähai syö ahnaasti kaikkea, mitä suinkin kiinni saa, mutta ihmistä se kuitenkin verrattain harvoin ahdistaa. Siitä saadaan oivallista traania ja nahkaa käytetään jalkineiksi ja monenlaisiin muihin tarpeihin. Pyyntiaika on tammikuusta huhtikuun puoliväliin, ja sitä varten enimmäkseen käytetään kannellisia aluksia. Toisin paikoin soudetaan kuitenkin jäähainkin pyyntiin avoimilla veneillä, pyyntijoukkona kymmenkunta miestä. Kun vene sattuu parven löytämään, niin se tavallisesti saa hyvän saaliin ja vaivoistaan runsaan korvauksen, mutta parven löytö on sattuman varassa ja sen vuoksi tämä pyynti onkin paljon epävarmempaa kuin turskan pyynti. Kannellisissa aluksissa on miesten toimeentulo talvipakkasellakin helpompi, mutta avonaisissa veneissä he saavat kestää paljon kurjuutta, taistella usein monen sadan kilometrin päässä rannasta, kymmenen ja kahdenkinkymmenen asteen pakkasessa, ankarissa aalloissa, myrskyissä ja lumituiskuissa, ja enimmän ajan vielä pimeässäkin, koska päivät varsinkin pohjoisrannikolla, jossa tätä pyyntiä pääasiallisesti harjotetaan, talvella ovat hyvin lyhyet. Muita vaaroja ovat ajojäät ja sumut, jotka toisinaan voivat viikkoja pimittää kaikki niin, että on mahdoton saada maan näköä ja sen kautta tietoa siitä, missä ollaan. Vaikka miehet varustavatkin itsensä niin hyvin, kuin vähävaraiset kalastajat yleensä voivat, niin on heidän toimeentulonsa pyyntiretkellä kuitenkin ylen vaikea, etenkin kun he harvoin voivat keittää lämmintä ruokaa. Hiukset, parta jäässä, vaatteet kankeina aamusta iltaan ja illasta aamuun, he nukkuvat yönsä avoimen veneen tuhdoilla, ilman muuta suojaa kuin märkä purje. Usein merivesi pilaa eväät. Juomavesi voi loppua, eikä vaarallisten hyökyjen vuoksi uskalleta rantaan laskea. Nämä kalastajat näkevät paljon enemmän kurjuutta ja vaivoja kuin moni napamatkustaja, vaikka eivät taistele maineen vuoksi, vaan ainoastaan köyhäin kotona odottavain perheittensä elättämiseksi.
Islantilaisilla kauppapaikoilla näkee ainiaan naisia perkkaamassa ja kuivaamassa turskaa yllä mainitulla tavalla. Silloin tällöin poikkeaa satamaan höyrylaiva, joka ottaa kuorman valmista tavaraa,'taikka saapuu maakylistä pitkät jonot hevosia, selässä maataloustuotteita, lampaita, vuotia, villoja, voita. Maanviljelyksen tuotteet vaihdetaan meren antimiin ja kauppatavaroihin, jotka samalla tavalla kuljetetaan kauppapaikalta maakyliin.
Mutta vaikka suuri osa Islannin kansasta saakin merestä ravintonsa, niin on sen vesien kalastus kuitenkin suurimmaksi osaksi ulkomaalaisten käsissä. Islannin vesille saapuu Norjasta, Englannista, Saksasta, Amerikasta ja varsinkin Ranskasta suuria aluksia, toiset purjein, uusimmat höyryn voimalla, kaikin puolin mitä parhaiten varustettuina, ja nämä vievät mukanaan paljon enemmän kaloja kuin Islanti itse pyydystää. Ranskalaiset kalastajat ovat enimmäkseen kotoisin Bretagnesta, Paimpolin satamasta. Heidän Islannin retkistään on Pierre Loti kirjottanut viehättävän romaaninsa »Islannin kalastajat». Laeilla on tosin lähin rantavesi suojattu ulkomaalaisten pyynniltä, mutta lain noudattamista on vaikea valvoa, ja varsinkin englantilaiset alukset sitä rikkovat ja kalastavat nuotillaan ja verkoillaan islantilaisten rantavedetkin niin puhtaiksi, ettei saarelaisille useinkaan jää mitään. Mutta sitä paitsi ne, niin sanotaan, armotta ajavat upoksiin islantilaisia veneitä niitten omilla maavesillä, eivätkä silloin pysähdy haaksirikkoutuneille apua antamaan, koska nämä voisivat niitä vastaan todistaa. Toisissa kalastaja-aluksissa, varsinkin amerikkalaisissa, on lisäksi mitä huonointa väkeä, joka silloin tällöin nousee maihin varta vasten pieksämään asukkaita — vanhain viikinkien jälkeläisiä. Suuresti ovat siis olot muuttuneet siitä ajasta, josta tämän kirjasen alkuosassa kerrottiin. Vapausaikanaan saarelaiset päin vastoin retkeilivät samoihin maihin, jotka nyt suurvaltoina lähettävät alamaisiaan heidän rannoilleen, toivat niistä haaksen täydet saalista ja orjia raatamaan. Nyt sitä vastoin heidän kalavetensä pyydystetään puhki ja poikki ja joskus on tapahtunut, että ulkomaalaiset kalastajat ovat kesken kirkonmenon tunkeutuneet kirkkoon ja ajaneet sieltä pois rauhallisen seurakunnan.