Syy siihen, että islantilaiset omilla rantavesillään nykyisin kalastavat paljon heikommilla aluksilla ja pyydyksillä kuin ulkomaalaiset, on heidän köyhyytensä. Heillä ei ole varoja hankkia laivoja ja laitoksia, joihin kalastuksen nykyisen kehityksen aikana tarvitaan paljon pääomia. Osaksi on tämä asiantila myös jäännös entisaikain oloista. Menetettyään vapautensa islantilaiset joutuivat mannervaltain holhouksen alaisiksi. Heiltä kiellettiin vapaa kaupankäynti. Kun Islanti Norjan keralla joutui Tanskan alusmaaksi, niin sorrettiin sitä taloudellisesti vielä enemmän. Seitsemännellätoista vuosisadalla Tanskan kuningas Kristian IV antoi saaren kaupan vuokralle Juutinrauman suurimmille kaupungeille. Aina seuraavan vuosisadan jälkipuoliskolle saakka niillä oli tämä yksinoikeus. Sitten Tanskan hallitus otti kaupan omaksi monopolikseen. Islantilaiset saivat omista tuotteistaan huonon hinnan, mutta heidän täytyi maksaa kallis hinta kaikesta, mitä ostivat. Siten he kaupassa menettivät kahdenkertaisesti. Siitä kärsi varsinkin karjanhoito ja Islantilaiset sen vuoksi alkoivat sitä laiminlyödä ja entistä enemmän kalastaa. Mutta Tanskan hallitus kielsi heitä käyttämästä kannellisia aluksia, estääkseen heitä liiaksi vaurastumasta. Tämän määräyksen tyly mielivaltaisuus astuu vasta oikein näkyviin, kun ajattelemme, ettei sen kautta ainoastaan estetty islantilaisia kehittämästä sitä elinkeinoa, joka heille oli tuottavinta, vaan myös pakotettiin heitä heikoilla aluksilla oleskelemaan vaarallisella merellä ja sen kautta haaksirikkojen kautta menettämään paljon enemmän miehiä, kuin muutoin olisi tapahtunut. Islantilaiset pakottamalla pakotettiin kalastamaan avoimilla aluksilla omilla vesillään. Ei siis kumma, että ulkomaalaiset kalastajat saivat merellä ylivallan ja saarelaisten täytyi tyytyä lapsipuolen asemaan. Siinä syy miksi tämä elinkeino ei vieläkään ole päässyt kohoamaan vaikeasta asemastaan, vaikkapa säännökset aluksien käyttämisestä jo ovatkin aikoja sitten kumotut ja monopolikauppakin viime vuosisadan keskivaiheilla lakkautettiin. Vanhat olot vaikuttavat kauas tulevaisuuteen, eivätkä islantilaiset ole vielä tänäpäivänäkään kohonneet siitä köyhyydestä ja voimattomuudesta, johon pitkällinen taloudellinen sorto heidät saattoi.
Omituista on, että sillinpyynti Islannissa on verrattain nuori elinkeino, vaikka silli on arvokkaimpia merikaloja ja se Islannin rannoilla saadaan vielä parempana ja lihavampana kuin Norjan paras rasvasilli. Norjalaiset ovat alkaneet käydä Islannin rannoilla silliä pyytämässä. Akureyrissa, saaren pohjoisrannalla, on kuitenkin jo melkoisia islantilaisiakin sillinpyyntilaitoksia. Mikäli pääomia saadaan, hankitaan parempia aluksia ja verkkoja, sillä sillin pyynti avoimella merellä vaatii kalliita laitoksia. Varsinkin vartijalaiva, joka merellä etsii silliparvet ja antaa niistä tiedon, on hienoine verkkoineen kallis. Yksi ainoa semmoinen laiva laitoksineen maksaa noin 150,000 markkaa. Semmoista eivät voi köyhät kalastajat, eivätkä talollisetkaan hankkia muuta kun yhteen liittymällä. Kun pyynti hyvin onnistuu, niin voi se kuitenkin yhdessä kesässä maksaa hintansa.
Mutta hylkeenpyynnissä eivät ulkomaalaiset voi islantilaisten kanssa kilpailla, sillä se parhaiten tapahtuu rantavesillä, milloin ei ajojäitä ole meressä. Siinä varmaankin syy, miksi islantilaiset hylkeitä suosivat, vaikka ne hävittävätkin paljo kaloja.
Hylkeitä pyydettiin jo vanhimpina aikoina uutteraan, sekä rannoilta että jäiltä ja veneillä. Hylkeenlihaa syötiin, siitä saatiin arvokasta rasvaa ja varsinkin sen nahka oli käytännöllistä monenlaisiin tarpeisiin. Vielä tänä päivänä islantilaiset käyttävät hylkeennahkasta valmistettuja jalanmukaisia jalkineita, jotka tunturivaelluksilla ovat erinomaiset, ne kun paljaan jalan tavoin mukautuvat maahan ja ovat sangen kestävät. Nykyisin ei kuitenkaan tapeta täysikasvuisia hylkeitä, ei varsinkaan naaraita, vaan päinvastoin niitä suojellaan, vaikkapa ne esim. jokiloissa tekevät paljon vahinkoa, hävittämällä lohia. Poikaset sitä vastoin surmataan, sillä niitten liha on paljon maukkaampaa ja nahka hienompaa.
Näin olemme maininneet tärkeimmät riistaeläimet Islannin vesissä. Valaat on jo melkein sukupuuttoon hävitetty. Mutta tuottava on sekin kalastus, jota mereen laskevissa joissa ja sisämaan järvissä harjotetaan. Se on yksinomaan islantilaisten käsissä — elleivät he kalastusoikeuttaan vuokraa pois. Kaikkiin Islannin jokiin nousee keväällä lohi, sekä semmoisiin, joissa on kirkas vesi, että niihinkin, jotka, maajäätiköitten alta tullen, ovat savesta maidonvalkoiset. Lohi kutee jokiloissa ja kasvaa niissä, lähtee täysikasvuisena mereen, mutta palaa säännöllisesti joka kevät takaisin kutemaan. Rantajokia on Islannissa niin paljon, ettei ole montakaan taloa, jonka maihin ei sattuisi joku lohisa joki. Lohta pyydetään monella tavalla ja kala tavallisesti syödään tuoreena. Mutta vaikka Islannin lohi onkin maan valio, niin on siellä kuitenkin tultu samaan kokemukseen kuin Pohjois-Suomessakin: loheen sitä enemmän kyllästyy, kuta enemmän sitä saa. Mutta kun islantilaiset oppivat sitä paremmin säilyttämään, samoin kuin amerikkalaiset, niin saavat he siitä vielä arvokkaan kauppatavaran.
Vielä arvokkaampana kuin lohta pidetään forellia, jota on järvissä runsaasti. Viime aikoina ovat saarelaiset alkaneet yhä enemmän vuokrata jokivesiään ja järviään englantilaisille urheilijoille, jotka saapuvat sinne onkimaan.
Ennenkuin meren rantasaumasta poistumme, muistakaamme vielä eräs elinkeino, joka on jotenkin tuottava ja Pohjois-Atlantin ranta-asukkaille omituinen. Se on lintujen pyynti.
Ensimäinen elonmerkki, jonka matkustaja mereltä lähestyessään huomaa Islannin rannoilla, ovat suuret lintuparvet, jotka pilvinä parveilevat uloimpien luotojen ympärillä, taikka pitkissä jonoissa istuvat kallioseinämien pykälillä, niinkuin valkoiset lumijuovat. Saaren rannoilla vilisee kaikkialla vesilintuja, jotka sinne lentävät lepäämään ja pesimään. Mutta varsinkin yksinäisillä kalliosaarilla ja niemennokilla on lintuja uskomattomat määrät. Semmoisia vuoria sen vuoksi sanotaankin »lintuvuoriksi». Niillä on usein niin taajassa lintuja, ettei missään näy paljasta paikkaa, ja niitä lentelee vielä ilmassakin täynnään. Valittava kiljuna kuuluu kauas merelle.
Merilintujen värit ovat yksitoikkoiset, valkoista, harmaata ja ruskeaa. Maalintujen höyhenpuku on kirjavampi, mutta maalintuja on merilintuihin verraten vähän. Sisämaan järvillä kuitenkin on vilkas lintuelämä. Siellä pesivät sorsat, hanhet, joutsenet ja monet muut vesilinnut lukemattomin laumoin. Niitä ammuskellaan ja syödään, mutta saaren taloudessa eivät järvilinnut ole likimainkaan niin hyvä tulolähde kun merilinnut.
Merilinnuista on tärkein haahka (Somateria mollissima), jonka untuvat ovat vanhastaan olleet arvossa patjantäytteinä. Haahkaa on monessa kohdassa rannikolla, mutta parhaiten se viihtyy semmoisilla paikoilla, missä on paljon pieniä saaria ja luotoja. Haahkan liha on hyvää syödä, munat niinikään, mutta arvokkaimmat ovat ne hienot hennot untuvat, joita se poimii rinnastaan, sisustaakseen niillä pesänsä pienokaisilleen lämpöiseksi ja pehmeäksi. Semmoinen maanomistaja, jonka rannalla haahka pesii, on koko pohatta yksinään sillä perusteella. Monella tavalla koettavat sen vuoksi rantain omistajat maanitella haahkaa pesimään. Rakennellaanpa sopiviin suojaisiin paikkoihin pieniä keinotekoisia luotojakin siinä toivossa, että haahka ne huomaisi itselleen sopiviksi asuinsijoiksi. Pesimäsijat raivataan niin mieluisiksi kuin suinkin, taikka rakennellaan niille kaikenlaisia suojia. Lisäksi haahkaa koetetaan suojella kaikkia vihollisia vastaan; niitä ovat kotka, kettu ja korppi — korppi ryöstää sekä pojat että munat — ja monet muut linnut, jotka tyytyvät muniin. Parhaana haahkan suojelijana, kumma kyllä, pidetään jalohaukkaa, ja missä sitä on, sinne eivät monet haahkan viholliset tule, jalohaukka ei tee haahkalle vahinkoa. Toiset koettavat tiukusilla ja muilla tuulessa ääntävillä soittolaitoksilla haahkaa houkutella, sillä islantilaiset luulevat huomanneensa, että haahka suosii soitantoa. Kovilla laeilla on haahka suojeltu ihmisen vainolta. Se, joka ottaa haahkan untuvia ja munia luvatta, taikka haahkoja ampuu, rangaistaan kuin varkaudesta. Pesimäaikana ei vieraita ensinkään lasketa semmoiselle luodolle, jossa haahka viihtyy, ja ne, jotka silloin käyvät pesistä säännöllisesti keräämässä munia ja untuvia, eivät puhu kovaa, eivät astu rohkeasti, eivätkä varsinkaan kuljeta mukanaan koiria, jotka voisivat haukunnallaan haahkoja säikähyttää. Mutta semmoinen saari tai luoto, jolle haahka vasta alkaa saapua pesimään, mieluimmin jätetään vuodeksi tai pariksi kokonaan rauhaan, että lintu ennättää kotiutua. Kaikella mahdollisella tavalla on haahka siis suojeltu, mutta munien ja untuvien kokoamisessa ei islantilainen ole yhtä hienotunteinen.