Eräs luonnontutkija kertoo siitä seuraavaa: »Kun haahkat alkavat toukokuun lopulla munia ja munivat kukin emo 4—6 munaa, niin otetaan nämä ensimäiset munat untuvineen pois, jonka jälkeen haahkaemon täytyy munia uudet munat, tällä kertaa vain 3—4 ja sisustaa pesänsä uudelleen untuvilla, joita se nokallaan nokkii rinnastaan ja mahansa alta. Säälimätön ihminen ottaa vielä pois nämäkin munat ja untuvat, ja untuvansa ja munansa menetettyään haahkaemon täytyy munia vielä kolmas kerta. Mutta sillä ei olekaan enää untuvia, joilla valmistaa pienokaisilleen pehmyt sija. Surullisena katsellen ryöstettyä pesäänsä se valittaen huutelee luokseen hellää puolisoaan ja tämä silloin mielihyvällä luovuttaa pesän rakentamiseksi untuviaan. Mutta ne on helppo valkoisemmasta väristään erottaa emon harmaista untuvista, ja ne ovat paljon huonompia laadultaan. Mutta jos munat ja untuvat otetaan pois vielä kolmannenkin kerran, niinkuin ennen usein oli tapana, niin haahkaraukka lähtee pesimäsijoiltaan, eikä enää milloinkaan palaja. Se etsii itselleen yksinäisen saaren, jossa se etäällä sydämettömästä ihmisestä saa kotinsa rakentaa ja poikueensa kasvattaa.»
Koirashaahka, joka hautomisajan viipyy emon luona ja monella tavalla osottaa sille suosiotaan ja avuliaisuuttaan, katoo pian sen jälkeen, kun poikaset ovat munasta tulleet. Se lähtee arvion mukaan vielä paljoa kauemmaksi navan alaisiin seutuihin.
Haahkan untuvat tuottavat islantilaisille vuosittain sievoset rahat.
Paitsi haahkaa on varsinkin papukaijan näköinen lunni (Mormon) hyötylintu. Sitä pyydystetään ja syödään, vieläpä jotenkin julmalla tavalla. Vestmannasaarilla, jotka ovat meressä etelärannan edustalla, harjotetaan varsinkin lunnin pyyntiä. Lunni kaivaa rannalle nurmeen syvän kolon, johon se laskee munansa, ja tästä kolosta islantilainen koukkupäisellä sauvalla vetää linnun ulos ja vääntää samassa niskat nurin. Lunnin höyheniä viedään suuret määrät ulkomaille. Eräs silminnäkijä kertoo käynnistään pienellä saarella, joka oli lunnin suosimia olopaikkoja: »Jo menomatkallamme olimme ihmetelleet, kuinka suunnattomia lunniparvia lenteli ympärillämme ja ohitsemme. Mutta vasta maihin astuessamme jouduimme oikein ihmetyksen valtoihin. Merta tuskin näkyi lunnien paljouden tähden. Se oli kokonaan niitten peitossa, ja saari itse kallioineen, ruohokoineen samoin. Keto oli kauttaaltaan täynnään koloja ja nurmen alaisia kammioita. Niissä ovat lunnin pesät. Lunni munii lumivalkoisen munan, joka kuitenkin savesta pian likaantuu kellertäväksi. Munaa ei ole varsin helppo saada pesästä, sillä kolo on niin syvä, että tuskin käsivarsi ulottuu sen pohjaan ja siellä istuu lunni itse ja käy noukallaan ja kynsillään säälimättä rosvon kimppuun.»
Jalo joutsenkin on Islannissa hyötylintu, ei vain salojärven kukka, niinkuin meidän maamme syrjäisissä osissa. Se asustaa joko parittain tai suurissa parvissa sekä meren rannalla että sisämaan vesillä. Pesimisajakseen se mieluimmin pakenee saaren sisäosiin yksinäisiin vuorijärviin. Sulkasadon aikana joutsen karistelee itsestään paljon höyheniä yksinäisille pesimäpaikoilleen ja sieltä niitä islantilaiset kokoovat.
Mutta muutoin he tätä lintua suosivat muunkin kuin hyödyn vuoksi. Eräs islantilainen kirjailija siitä sanoo: »Joutsen on niin kaunis ja ilahuttava lintu, että vaikk'ei siitä olisi vähääkään hyötyä, niin olisi kuitenkin ilo tietää, että sillä maassamme on niin laajalti kotinsa». Missä se vain esiintyy, joko uivana hiljaisessa tunturijärvessä, taikka suhisevin siivin ja joikuen lentäen kautta ilman, kaikkialla se maisemalle antaa omituisen viehätyksen. Ei ihmettä siis, että melkein jokainen uudempi islantilainen runoilija joutsenelle omistaa laulun. Joutsenen äänet, joita on kaksi, muistuttavat torven ääntä ja kellon ääntä samassa ja ovat mollivireiset. Tavallisesti joutsen joikuu lentäessään, ja kun niitä matkaa paljon yhdessä parvessa, niin siitä syntyy omituinen soinnukas ilmahelkkynä, joka hyvällä säällä kantaa tuulen mukana penikulmien päähän. Tämä omituinen ääni tekee mieleen niin syvän vaikutuksen, sanotaan, että se, joka on sen kerran kuullut, ei sitä milloinkaan unhota. Lukuisat paikat Islannissa ovatkin saaneet joutsenesta nimensä, ja toiselta puolen on joutsen siinä määrin Islannin luonnelintu, että se puolestaan on saanut tieteellisen nimensä saaresta (Cygnus Islandicus).
Paljon muita lintuja on Islannissa, varsinkin meren rannoilla, mutta niitä emme voi kaikkia mainita. Sisämaassa lintuja sitä vastoin on hyvin vähän muuta kuin vetten partailla. Sitä iloisemmaksi siellä vaatimatonkin sirkutus tekee matkamiehen. Mutta yksi lintu meidän kuitenkin on mainittava, Islannin valkoinen jalohaukka, joka varsinkin ennen aikaan, silloin kun jalohaukkaa mahtavat ruhtinaat ja ritarit käyttivät metsästykseen, oli suuressa arvossa. Islannin jalohaukkaa, varsinkin valkoisia yksilöitä, pidettiin kaikkia muita jalohaukkoja etevämpänä. Lopulta Tanskan kuninkaat kielsivät myymästä niitä kenellekään muulle kuin heidän hovimetsästäjälleen, joka joka vuosi erityisellä laivalla tuli saarelle niitä ostamaan. Myöhemmin, kun jalohaukalla metsästäminen joutui tavoista pois, sen pyytäminen ja opettaminen unhotettiin, ja samalla jalohaukka, joka jo oli saarella sukupuuttoon kuolemassa, alkoi uudelleen lisääntyä. Viime aikoina on sen hinta taas melkoisesti kohonnut, kun rikkaat englantilaiset ovat alkaneet sitä ostaa.
Korppi on Islannin ahnaimpia petolintuja, se ottaa mitä suinkin saa ja on siellä ahnaampi kuin missään muualla. Sitä varten sitä vihataan, mutta ennakkoluulon vuoksi kansa vielä tänä päivänä on hyvin vastahakoinen sitä surmaamaan. Sen mielessä elää vanha muisto, että korppi aikanaan oli Odinin pyhä lintu, jolle uhrattiin veriuhreja ja joka Floken laivan saarelle opasti.
Pauhaavia rantoja kierreltyämme, luotuamme katseemme myrskyiselle merelle, jolla kymmenet purjeet keinuvat aalloilla ankarassa taistelussa niukan toimeentulon edestä, lähtekäämme maalle tutustuaksemme kansaan sen kotona. Muistellen ylpeitä, väkivaltaisia ja omaa ja toisten kuolemaa halveksivia viikinkejä ehkä kammolla odotamme ensi tuttavuutta islantilaisen kanssa. Mutta kauaakaan meidän ei tarvitse olla hänen nykyään vaatimattoman kattonsa alla huomataksemme, että olemmekin tulleet maailman rauhallisimman, hyväntahtoisimman ja vaatimattomimman kansan keskuuteen, jäätyään toimeentuloaan taistelemaan ainoastaan karulta, vaikka jylhältä ja suurelta luonnolta, saatuaan vuorostaan muun maailman puolelta kokea vain itsekästä sortoa, islantilaiset aikain kuluessa ovat lauhtuneet rauhallisiksi, hyväntahtoisiksi, vaaroissa ja vastoinkäynneissä nöyrtyneeksi kansaksi, joka mahtinsa ajalta on säilyttänyt ainoastaan suoran lujan luonteensa ja vapaudenrakkautensa.
Jos astumme maihin jollain kauppa-asemalla, niin näemme siellä nykyisin tavallisesti jo uudenaikaisia, hirsistä rakennettuja taloja, jotka eivät paljoakaan poikkea pohjoismaitten, yleisestä rakennustavasta. Mutta kauaksikaan ei tarvitse niistä poistua, ennenkun talot ovat aivan toista mallia. Niitä tuskin ensin asumuksiksi huomaakaan, matkan päästä nähden. Ne ovat vain kuin ruohokumpuja tai perunakuoppia, muuta maata korkeammalla, mutta siksi matalia kuitenkin, että kotieläimet voivat kuljeskella katolla laitumella. Silmäys ympäristöön riittää selittämään niiden synnyt. Ei missään näy semmoista metsää, josta saataisiin kunnollisia rakennusaineita, Ei näy muuta kuin korkeintaan matalaa pensaikkoa, tuulen tuivertamaa koivikkoa, pihlajikkoa, mutta enimmäkseen ovat tunturin rinteet ja lakeat niitten juurella paljaat, paremmat maat vihannan nurmen peitossa.