Kun ensimäiset viikingit saapuivat Islantiin, niin he toivat kotoaan rakennusaineet tullessaan. Silloin saarella oli suuriakin hirsitaloja avarine saleineen, joihin mahtui paljonkin uroita samalla kerralla, samoin kuin kotimaassa Norjassa. Mutta jo silloin täytyi vähempivaraisten tyytyä paljon yksinkertaisempiin asumuksiin. Ne rakennettiin turpeista, joita ladottiin päällekkäin. Seinät olivat aivan matalat. Turveseinäin kannattamana lepäsi katto, joka niinikään päällystettiin turpeilla. Toiset latoivat seinät kivistä, peittäen kuitenkin kivet turpeilla. Semmoisista rakennusaineista ei tietenkään voitu saada kokoon suuria huoneita eikä monihuoneisia taloja. Rakennettiin sen vuoksi monta pientä huonetta vierekkäin, kukin oman kattonsa alle, ja ne käytävällä yhdistettiin. Sama rakennustapa on Islannin maalaistiloilla vielä tänä päivänä vallalla. Tavallisessa talonpoikaistalossa on rinnakkain neljä matalaa pientä huonetta, joita käytävä yhdistää. Yhdessä huoneessa keitetään ruoka. Savu kulkee katossa olevasta lakeisesta. Sen vieressä on käytävän toisella puolella huone, jossa ruokatavaroita säilytetään. Kolmas huone on vierashuone. Siinä on, ainakin varakkaimmissa taloissa, laudasta seinät ja katto, huonekaluja vuode ja pieni pöytä sekä tuolit ja joku lipas, jossa isäntäväki säilyttää pyhävaatteitaan. Sen vastapäätä on käytävän toisella puolella kaikenlaisten taloustavarain säilytyshuone. Molempien viimeksi mainittujen huoneitten päällä on matala ullakko, johon noustaan käytävästä portaita pienen oviaukon kautta. Tätä ullakkohuonetta, joka ei ole kuin miehen korkuinen, sanotaan »badstofaksi» eli saunaksi. Vanhoissa islantilaisissa taloissa oli nimittäin jokaisessa sauna, mutta nykyään semmoista ylellisyyslaitosta tuskin on ainoassakaan. Nimi on periytynyt sille huoneelle, jota tavallisesti vain lämmitetään ja jossa perhe asuu. Badstofassa perhe oleskelee, milloin talousaskareilta ennättää, ja siellä se nukkuu, miehet ja naiset samassa huoneessa, niinkuin vanhanaikainen sopu hyvin sallii, miehet toisella puolella pientä keskuskäytävää, naiset sen toisella puolella. Vuoteet ovat niin lähetysten molemmilla seinillä, että toisen makaajan jalat melkein ottavat toisen päähän kiinni. Semmoisissa taloissa, joihin on kannattanut ostaa lautoja, on isäntäväelle badstofasta lautaseinällä erotettu oma »kamari». Ahtaissa tiloissa islantilainen talonpoika väkensä keralla asuu. Mitenpä voisikaan olla muutoin? Vaikka hänellä olisikin varoja rakentaa avara huoneusto, niin kieltää sitä varovaisuus. Tuon tuostakin järkkyy vahva mantu hänen talonsa alla niin ankarasti, että matala turvetalokin ruhjoutuu. Jos hän rakentaisi kivestä suuren talon, niin tekisi se sortuessaan paljon suurempia tuhoja, eikä hänellä olisi varoja sitä uudelleen rakentaa. Varakkaammissa taloissa on isäntäväki kuitenkin itseään varten varustanut väljemmät ja valoisemmat asuinsuojat. Mutta toiselta puolen on Islannissa paljon säätyläisiäkin, varsinkin pappeja, joitten koti ei ole vähääkään sen upeampi kuin yllä on kerrottu.
Paitsi asuinhuoneita on islantilaisessa talossa koko joukko ulkohuoneita, joitten pääty aina antaa samaan suuntaan kuin päärakennuksenkin. Islantilainen talo on sen vuoksi vähän sen näköinen kuin kappale pienen kaupungin katua. Siinä luulisi olevan monta pientä mökkiläisasumusta yhdessä ryhmässä, vaikka kaikki rakennukset kuuluvatkin samaan talouteen. Eräässä ulkohuoneessa säilytetään kaikenlaisia ulkotalouskapineita, toisessa on paja, joka ei koskaan puutu islantilaisesta — sen enempää kuin suomalaisestakaan — talosta. Lehmi- ja lammasnavetat sekä talli tavallisesti ovat jonkun matkan päässä asuinrakennuksesta ja kalankuivaushuoneet niinikään. Varakkaampien talot ovat tavallisesti pihoineen ylt'ympärinsä turveaidalla ympäröidyt. Islantilaisen koti ei siis meikäläisiin oloihin verraten ole kovin tilava eikä viihdykäskään. Se on lisäksi sangen kostea. Mutta puitten puute ja maan järkkyminen estävät parempia taloja rakentamasta. Pohjoisrannalla ja itärannalla on kuitenkin käytetty enemmän puuta, sillä niille rannoille merivirta kuljettaa paljon ajopuita, jotka luultavasti ovat aina Siperiasta kotoisin. Siperian suuret joet niitä kevättulvilla purkavat Jäämereen mahdottomia ryteikköjä, merivirta kuljettaa puut navan poikki, ja osa lopulta päätyy Islannin ja Grönlannin rannoille. Ne ovat merimatkansa suorittaneet saman virtauksen mukana, joka toi Nansenin »Framin» navan ohi Atlantin meren pohjoisosiin.
Paljon hankaluutta tuottaa islantilaisille se seikka, että polttoaineita on niin niukalti ja että ne ovat niin huonoja. Uuneja ei taloissa siitä syystä ole ensinkään, avoimet liedet vain. Kun ajopuita harvoissa paikoissa saadaan riittävästi eikä poltettavaksi pätevää koivumetsää ole juuri ensinkään, niin polttaa islantilainen suoturvetta. Mutta hänen suoturpeensa ei ole yhtä hyvää, kuin Tanskan ja Pohjois-Saksan. Usein se on rikkipitoista ja lämmittää huonosti. Apuna poltetaan hevosen- ja lehmänlantaa, vaikka sen kautta maanviljelys menettää tärkeän lannotusaineen, jota se kovin hyvin tarvitsisi. Lehmänlanta levitellään niityille, saa olla niillä koko talven ja keväällä kuivaneena tuodaan taloihin poltettavaksi. Semmoisilla polttoaineilla ei tietenkään voida pitää huoneita yhtä lämpöisinä kuin meillä Suomessa, jossa uuneissa päivät pitkät palaa kovia kuivia halkoja. Mutta vielä paljon huonommin on köyhien kalastajien lämmityksen laita. Heillä kun on hyvin vähän kotieläimiä, niin ei ole edes lantaa polttaa. Kalastajat sen vuoksi kokoavat rannikolta mitä suinkin palavaa löytävät, kalantotkuja, luita, maalle ajautuneita kuivaneita merileviä, sieniä. Vestmannasaarilla ei aina ole sitäkään. Siellä enimmäkseen poltetaan kuivattuja lintuja — samoin kuin monessa paikoin pääsaarellakin, milloin ei muuta polttoainetta ole. Varsinkin lunneja ja myrskylintuja poltetaan. Lunnin rintapuoli leikataan pois ja suolataan syötäväksi, muu osa kuivataan ja poltetaan. Myrskylinnun pää, siivet, kynnet, ja sisälmykset sekotetaan lehmänlantaan, seos kuivataan ja poltetaan. Helppo on arvata, minkälaista käryä semmoisesta polttoaineesta lähtee, etenkin kun ei ole kunnollisia liesiä. Mutta lämpö on aina suloista, ja kahta suloisempaa niin kolkossa, tuulisessa ja kosteassa maassa kuin Islanti on.
Ruuasta ei Islannissa sitä vastoin ole niinkään puutetta, vaikk'ei meikäläinen heidän ruokiaan juuri kiittäisi. Meri ja joet antavat kalaista karjaa. Laitumilla on joka talolla sadottain lampaita ja hyvät ovat lehmikarjatkin. Mutta hevosen lihaa ei Islannissa enää syödä. Leipää syödään vähän, sillä se on kaikki ostettava. Leivän sijasta purraan suolaamatonta kapakalaa, joka on kuivaushuoneissa kuivattu. Kuiva kala sinään piestään kivellä mureaksi ja sekotetaan sitten suolattomaan, käymistilassa olevaan voihin. Mutta maitoa onneksi saadaan runsaasti ja voita niinikään. Ainoastaan kalastajat ovat senkin puolesta huonommalla osalla. Voin asemesta he sekottavat ruokaansa höysteeksi talia ja traania. Viljaleivän asemesta syödään jäkälästä laitettua hätäleipää. Mutta viime aikoina, viljanhinnan halvennuttua ja merenantimien hinnan kohottua, on oikea jauholeipä alkanut päästä Islannissa yhä enemmän käytäntöön. Maassa itsessään ei kuitenkaan vielä tänä päivänäkään leiväksiä kasva. Mutta Islannin jäkälä ei kuitenkaan ole halveksittava ravintoaine. Se sisältää kokonaista 80 pros. samoja ravintoaineita kuin ruiskin. Se kootaan, kuivataan, jauhetaan jauhoksi ja leivotaan leiväksi. Mutta tavallisempaa on, että se keitetään velliksi. Toisin ajoin on kansa semmoisissa seuduissa, joissa tätä jäkälää on runsaasti, elänyt yksinomaan sillä pitkiä aikoja. Ja kun se kunnolla valmistetaan, niin siitä tuleekin sekä hyvänmakuinen että varsin ravitseva ruoka. Islannin jäkälää (Cetraria islandica) kasvaa Suomessakin. Se ei ole sama kuin poronjäkälä (Cladonia rangiferina). Muitakin jäkäliä köyhät islantilaiset ovat tottuneet hädän aikana syömään. Väinönputken (Archangelica officinalis) juurta he pitävät herkkuna ja se on jo monen eksyneen matkamiehen hengenkin pelastanut karuilla ylämailla. Paitsi juuria syödään itse putketkin, jonka vuoksi tätä kasvia viljelläänkin. Merileviäkään ei halveksita. Erästä merilevää liotellaan kuukausmääriä suolattomassa vedessä. Lehdille tällöin kokoontuu pieniä valkoisia rakeita, jotka maistuvat varsin hyviltä. Levä sitten yhdessä jäkälän kanssa keitetään velliksi ja syödään. Toisinaan sitä kuivattuna syödään paljaaltaan. Ennen vanhaan leviä syötiin vielä paljon yleisemmin kuin nykyään.
Tarkkaan on islantilainen siis tottunut hyväkseen käyttämään karun maansa luonnontuotteita.
Ennen vanhaan lienee Islannissa viljelty joku määrä viljaa, mutta pian huomattiin viljan viljelys kannattamattomaksi ja se on sitten kokonaan unhotukseen jäänyt. Se mikä islantilaisella talonpojalla on muokattua ja lannotettua maata, on heinämaana. Lannotetuista maistaan hän saa parhaat heinänsä talven varaksi. Se heinä, joka luonnonniityiltä korjataan, syötetään lampaille. Luonnonniityistä alavammilla hetemailla sijaitsevat ovat hyviä, mutta suurin osa on jotenkin karua kivensekaista maata, jota osaksi käytetään laitumenakin. Soiltakin, jotka Islannissa ovat laajat, korjataan melkoiset määrät heinää. Viime aikoina on ruvettu sekä niittyjä että soita keinotekoisesti kastelemaan, ja sen kautta on' niitten kasvuvoimaa paljon parannettu. Tunturien kupeilla ja vuoristoon nousevissa tunturilaaksoissa ovat varsinaiset laidunmaat.
Islannin tärkein elinkeino on karjanhoito. Viljaa kasvattamaan maa on liian kylmä — vihanneksia ja perunoita kuitenkin viljellään — mutta heinää se tuottaa runsaasti ja laitumet ovat harvaan asutukseen nähden laajat. Lammas, joka muualla alkaa jäädä pois kotieläinten luvusta, on Islannissa muita tärkeämpi, koska se tulee toimeen huonoimmalla laitumella. Lammas lämpöisine villaturkkineen saa toisinaan olla vuoden umpeensa ulkona laitumella ja itse etsiä ravintonsa, sillä Islannin talvi on verraten leuto. Tosin lampaita silloin usein tapaturman kautta menetetään, joko ne eksyvät tuntureille ja hautaantuvat lumeen, putoilevat kallioitten tai jäätiköitten rotkoihin, taikka joutuvat ketun, Islannin pahimman petoeläimen saaliiksi. Lapset ja puolikasvuiset tytöt paimentavat laumoja, älykkäät koirat apunaan. Semmoisilla laitumilla, jotka ovat taloista etäämpänä, on turpeesta ja kivestä rakennetut paimenmajat ja karjansuojat. Kun laumat ulkolaitumilla kulkevat sekasin, niin saa jokainen lammas, ennenkun sitä laitumelle lasketaan, korvaansa omistajansa merkin.
Tunturilaitumilla lammaslaumat usein hajaantuvat ja eksyvät, ja sen vuoksi on tapana, että joka talosta, joka on laitumeen osallinen, kesässä moniaan kerran lähtee mies paimenten avuksi kokoomaan hajaantunutta laumaa. Syksyllä laumat ajetaan alas laaksoihin. Myrskyjen, lumituiskujen ja pakkastenkin vuoksi voi laumain kerääminen silloin olla vaarallinenkin tehtävä. Erinomaisen vaivalloista se aina on, sillä kaiken kesää omissa hoteissaan oltuaan lampaat ovat käyneet aroiksi ja tahtoisivat mieluummin vapautensa säilyttää kuin palata alas taloihin. Syksyllä on sen vuoksi tunturilaitumilla paljon väkeä puuhassa, lampaat kootaan eri suunnilta kiviaitauksiin, joissa ne korvamerkkinsä mukaan erotellaan, niin että kukin saa omansa. Kun lampaat on erotettu, niin ne ajetaan alas laaksoihin ja käyvät sitten talojen lähiseuduilla laitumella, niin kauan kun suinkin voivat lumen alta etsiä ravintonsa. Ainoastaan pahimmilla myrskyillä ne pääsevät navettaan ja lunta liiaksi kartuttua saavat kuivia heiniä. Mutta jos lumi tulee aikaiseen, niin sattuu usein, että talon heinävarat loppuvatkin kesken ja silloin täytyy kevättalvesta karjaa vähentää.
Islannissa ennen vanhaan pidettiin suuria nautakarjoja, mutta ne ovat vähentymistään vähentyneet ja lammasten hoito, saaren ilmastoon sopivampana, on voittanut alaa. Lehmiä pidetään sen verran kuin talon omat tarpeet vaativat, lampaita sitä vastoin niin paljon, että niiden tuotteita riittää myydäkin. Islannin lehmärotu on voimallista, hyvin kehittynyttä ja lypsää hyvin. Kun se koleana vuodenaikana pidetään navetoissa, niin on se paremmin säilynyt kuin hevonen ja lammas, jotka vähitellen ovat ilmaston koleuden vuoksi vähentyneet ja karvaansa muuttaneet. Islannin hevoset olivat vanhain viikinkien aikana parhaita sotiratsuja, mitä pohjoismaissa oli. Niitä hoidettiin suurella huolella ja pidettiin suuria laumoja. Tapana oli panna toimeen kilpa-ajoja ja myös hevostaisteluita, jotka olivat saarella yleisiä vielä monta vuosisataa sen jälkeenkin, kun Islanti oli itsenäisyytensä menettänyt. Mutta aikain kuluessa on muinoinen sotiratsu paljon muotoaan muuttanut. Siitä on tullut pieni ja takkuinen, mutta erinomaisen sitkeä ja älykäs eläin, joka kiipeilee tuntureilla ketterään kuin vuohi ja on islantilaiselle tuiki välttämätön, jos mieli tehdä vähänkin pidemmän matkan. Islantilaisessa talossa sen vuoksi pidetään paljon hevosia. Tavallisesti saa jokainen nimikkonsa, heti kun hän on tullut siihen ikään että hevosen selässä pysyy. Kun talonväki sunnuntaina lähtee kirkkoon, niin tapahtuu se ratsain. Nuoret ja vanhat, miehet ja vaimot, isäntäväki ja palvelijat, kaikki ratsastavat hevosellaan, toisinaan kilpaakin ajaen. Ja kun talosta lähdetään vierailemaan johonkin naapuritaloon — talojen välimatkat ovat pitkät — niin tapahtuu se ratsain. Kun isäntä lähtee kauppapaikkaan myymään maansa ja karjansa tuotteita, niin kuljettaa hän tavaransa hevosen selässä ja hevosia on silloin koko lauma mukana. Samoin hän hevosen selässä tuo, mitä sieltä ostaa. Kaikki kuljetus yleensä tapahtuu hevosen selässä, sillä teitä ei saareen ole rakennettu kuin aivan viime aikoina enimmin kuljetuille väleille. Islantilaisessa talossa on sen vuoksi kotieläinten suhde toinen kuin muualla maailmassa. Voidaan pitää 6—8 lehmää, 200 lammasta ja 12—16 hevosta.
Mutta vaikka Islannissa hevonen on niin välttämätön, niin saa se kaikista kotieläimistä huonoimman hoidon osakseen. Ainoastaan parhaat, isännän ja emännän nimikot, pidetään kotona vuodet umpeensa ja talvella tallissa. Suurin osa talon hevosista kiertelee kesän pitkän kaukana ylämaan laaksoissa ja tunturien rinteillä, jossa ne viihtyvätkin erinomaisesti. Mutta talvella niitten toimeentulo on kylläkin vaikea, ja moni hevonen silloin joutuu turmioon. Ei huonommillakaan säillä niitä voida kauaa tallissa pitää, sillä heinävarat ovat pienet. Heti kun suinkin ilma myöden antaa, niiden tulee lähteä laitumelle kuopimaan lumen alta ravintonsa. Vaikein on hevosten toimeentulo keväällä. Silloin niitten usein täytyy tyytyä levään, jota meri on rannalle vierittänyt, ja nälkään nääntyäkin. Viime aikoina on hevosia aljettu yhä enemmän kasvattaa maasta vietäviksi. Niitä viedään Skotlantiin ja Englantiin, jossa niitä käytetään hiilikaivoksissa.