"Mutta ei siinä kyllin, että morsian raataa, hänen pitää vielä jokaista uutta työtä alottaessaan kysyä siihen lupaa sulhasen äidiltä jalkaa kumartaen, jos näet vanha emäntä elää. Tuon muutaman viikon lepoajan jälkeen seuraa kova työ, jossa nuori emäntä saa panna kaikki voimansa liikkeelle, mutta sellaiseen paratiisiin tytöt välttämättä tahtovat mennä. Vaikka kuinka hyvästä kodista, jossa on elänyt vanhempien kukkana, lähtee tyttö matkaan melkein vaikka minkä kutaleen kanssa, ellei parempia ole ollut tarjona. Niin pelätty on vanhan piian nimi ja sääty tuolla puolen rajan.
"Omituinen tapa on se, että nuoren morsiamen täytyy häiden jälkeen antaa 'otsapoklonaiset', s.o. kumartaa seisaaltaan niin syvään kuin suinkin, jokaiselle vastaan tulevalle, paitsi lapsille. Olin kuullut tuosta, vaan en pannut sitä niin tarkkaan muistiini. Erään kerran kävelin kylää ja vastaan tuli nainen, joka noin kolmisen sylen päähän seisahtui ja alkoi kumartaa. Katsoin häntä ensin pitkään, en tuntenut tuota naista, hän oli näet toisesta kylästä, ja luulin hänen rahaa pyytävän. Yht'äkkiä muistui mieleeni mainittu tapa, kun hän oli nuori ja päässä oli uusi kauniilta hohtava lakki. Sanoin siitä moiseen tilaisuuteen kuuluvan tervehdyksen: 'Elä tervehennä nuoren sulhases keralla', ja hän, kumarrettuaan vielä kerran, kulki sivuitseni, lausuen: 'Tervehennä elät', joilla sanoilla vastaantulevia tervehditään. Noin puolikymmentä poklonaa jo kerkesin saada. Sama oli sattunut toverilleni, jonka täytyi kulkea sivu, osaamatta sanoa sanaakaan, temppu kun oli hänelle tuntematon.
"Alinomainen kumartaminen, ja varsinkin jalan kumartaminen, joka on kerrassaan maassa ryömimistä, tekevät kiusallisen vaikutuksen. Sen sain kokea, kun Okahvi tuttavamme vietti häitään. Hän tuli pyytämään häälahjaa itkettäjänsä, vanhan hampaattoman eukon, ennen mainitun Mauran keralla, joka oli oikein hauska muori. Toverini sattui seisomaan etuhuoneessa, ja ei muuta kun toinen toiselta, toinen toiselta puolelta tarttuu kaulaan ja alkavat itkeä, minkä kerkiävät. Katselinpa sitä huvikseni toisesta huoneesta, kuinka toverini nolona katseli vuoron toista, vuoron toista, kokien päästä irti kiusaajistaan. Vaan nämä olivat kuin nahkiaiset kiinni. Vihdoin sain huomautetuksi, että rahalla siitä pääsee. Hän työnsi ruplan itkettäjän kouraan, joka samalla oli saaliinkin kerääjä, ja heti itku loppui. Vaan jalkaan kumarrus ja kiitoksen hykertäminen oli vielä jäljellä, ja vasta kun se oli suoritettu, hän pääsi rauhaan. Vaan nauraissani en ollut muistanutkaan, että minunkin vuoroni tulisi, ja kun he uhkaavina lähenivät, niin täytyi minun turvautua pakoon. Pitkälle en päässyt, muutamaan nurkkaan ahdistettiin, ja vaikka paikalla tarjosin ruplaa, niin ei auttanut muu, kuin anna kaulasi ja kuuntele tyynesti pitkä virsi ja yhtä pitkä passibo. Koettelin katkaista heidän itkuaan, ja estää jalan kumartamista, vaan itkettäjä, jota vielä naurustani harmistuneen toverini kehotukset yllyttivät, tuumi vain: 'Annahan myö itemmä shiulaki'. Ja siihen täytyi tyytyä, vaikka vähin happameksi tahtoi mies kääntyä moisessa leikissä.
"Usein olen edellä maininnut saajannaista ja patvaskaa. Nämä kaksi henkilöä ovatkin häissä välttämättömät. Saajannaisen osa on vähäpätöisempi; hän vain on sulhasen valitsema auttaja morsiamelle. Patvaskan päällä on edesvastuu siitä, ettei häissä mitään pahaa tapahdu sulhasväelle. Hänen täytyy aina olla heidän edustajansa. Sulhaskansalle annettavat lahjat käyvät patvaskan käsien kautta, hän antaa antilaan päänpeitteet, mutta tärkein tehtävä on varottaminen, sulhasjoukon konsteilla lujaksi tekeminen pahantahtoisia, ilkeitä ihmisiä vastaan. Apuna on paitsi kiviä, riehtilää, kirvestä ja päresoihtuja vielä viikatteita, palavia taulanpalasia, joita varotettavien täytyy niellä, sekä ruoska, noin 1-1 1/2 korttelin mittainen keppi, jonka ympärille on tehty jonkunlainen pussi. Tässä pussissa ovat 'varat', karhun kynsiä, karvoja, käärmeen hampaita, kiviä, yölepakko y.m. roskaa. Ilman tälläistä varapussia ei ole hyvä lähteä kosiomatkalle, jossa 'tuvat ovat täyet tuntijia, joka lautsha laulajia', jotka kaikin tavoin koettavat rikkoa parin hyvää väliä tai sortaa sulhaselta luonnon, kädet ja jalat, jotta hän voi häissä sortua tuiki kelvottomaksi ja kykenemättömäksi aviomieheksi.
"Näihin kahteen virkailijaan tahtoisin lisätä vielä kolmannenkin, joka panee alkuun varsinaiset naimahommat, samoin kuin meilläkin useat avioliiton satamaan joutuneet naiset ovat halukkaita muillekin tuota onnea jakamaan. Mutta Karjalassa he käyttäytyvät eri tavalla kuin meillä. Kertoisin tässä jutun siitä. Jyvöälahden kylässä oli joku emäntä kysynyt muutamalta nuorelta mieheltä, haluaisiko hän naimisiin. Kun poika oli myöntänyt, niin oli eukko luvannut hankkia hänelle morsiamen. Hän tunsi parin penikulman päässä, Pirttilahdessa, naimahaluisen tytön ja meni tätä pakauttelemaan. Tyttö olikin taipuvainen, eukko pisti tämän sormeen sormuksen ja sai silkkihuivin vastaan. Kotia päästyään sai poika kuulla, että hän oli kihloissa aivan tuntemattoman tytön kanssa: Hän ei ollut asiasta milläänkään. Mutta parin kuukauden kuluttua alkoi toisen talon emäntä vaatia kihloja akalta pois pantiksi antamaansa sormusta. Silloin tuli kihlojalle hätä. Turhaan rukoiltuaan aiottua sulhasta tekemään asiasta täyttä totta eukko lähti kun lähtikin, muu ei auttanut, lunastamaan pois tytöltä antamaansa sormusta, sillä tämä oli juuri tuo panttikalu. Pari ruplaa hänen täytyi vielä maksaa tytölle sopijaisia, ja siihen päättyi tämä juttu, johon jo kylän vanhimmankin oli täytynyt sekaantua.
"Siin' on nyt virsi kuullaksenne,
Toinen ilman ollaksenne,
Ken mun virren kiittänövi,
Sille poika syntyköhön,
Meren ruovon ruskevuinen,
Meren vaahdin valkevuinen,
Simtsukkaiset silmäin päällä.
Otavaiset otsan päällä,
Kuutamaiset kulmain päällä,
Päivänen päähyön päällä.
Ken mun virren moittinovi,
Sille tytär syntyköhön,
Tervatynnörin jytyinen,
Tervapartsan paksuvoinen,
Kiukaan otsan mustevuinen."
K. F. Karjalainen.
* * * * *
Niinkuin edellisestä kuvauksesta näkyy, on itkeminen häissä tärkeimpiä "ajanviettoja", vaikka sillä epäilemättä on ensi sijassa siveellinen tarkoitus, tarkoitus vaikuttaa nuoreen parikuntaan ja opettaa heitä katselemaan elämää vakavalta kannalta.
Itkujen ohella lauletaan kuitenkin näissä erinomaisen menorikkaissa häissä vanhaan runomuotoon runoiltuja häälaulujakin, vieläpä vanhalla runomitallakin. Häärunot ovat yleensä säilyneet hyvin, jopa semmoisillakin alueilla, kuten Tuoppajärven rannoilla, missä ei muita runoja sanottavasti lauleta. Niissä yleensä kuvastuu selvänä kansan käsitys laulettavansa sisällyksestä ja tarkoituksesta. Sen vuoksi niissä on säilynyt se sisällinen loogillisuus, vivahdusrikkaus ja eheys, joka arvatenkin sankarirunoillakin on ennen ollut, vaikka se aiheittensa, myyttien ja myytillisten henkilöitten jouduttua unhotukseen, näissä runoissa on hämmentynyt. Häälaulujen nuotti on koko joukon poikkeava tavallisista runosävelistä. Se on rientoisampi ja valoisampi, se on kuin riemuisa hymni.