Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä koskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää housut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä kopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea erottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin tuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista voi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin kokoontuneeseen hiekkaan.
Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin vähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta, kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita, kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa, mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa tilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään joutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää eläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua helmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas hohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä latuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta kun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.
Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään helmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet helmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä on suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä sammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta, niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.
Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja temppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan rannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta oksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä helmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on se, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan vanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät availevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu saamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan sitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu, alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa, hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos voi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja viehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:
Vellamo vejen emäntä,
Vejen eukko ruokorinta,
Anna mulle antimesi…
Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme helmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä katselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta pohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme vetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta pyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme päättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää matkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä luonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin päivän.
Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi Köynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla Kivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet. Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään pakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on kristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.
VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.
Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin rakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki kulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja suoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä oli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai jäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista koko kylä on ollut ennen tunnettu.
Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin ja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee Kivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko Kuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella ovat suot silloitetut — minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä — niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta rattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä kerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja kivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta sellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa kolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.