Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on Kuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla ei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt tavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille seuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo salata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan kuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys on niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.
Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen luonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja seikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren voiton viettelys.
* * * * *
Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki, joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi pyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin päätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin onneamme koettaaksemme.
Helmenpyynti on kuin arpapeliä… entäpäs jos Luonnotar olikin meille määrännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.
Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan hyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme sitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan isovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät matkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi ja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli selvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin lienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on välttämätön ehto pyynnin menestymiselle.
Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä ja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan eräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin simpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia jalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän kertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o. pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt sen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.
Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella tavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.
Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa lyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä rauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta heti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet simpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla paikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi saada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen soutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti pannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla kiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin vitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten alkaa vetäminen, joka on varsin raskasta — etenkin jos saahku sattuu iskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on pohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta yhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa ikäviin asti.
Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan, pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen kokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä ja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on. Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä päivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin varmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella syvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin, ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen selvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä toisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty rautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi käännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon taivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä ottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran mukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran joustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis nostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret seisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa, josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea metsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida lauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko tuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin oudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi, vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen, kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta toiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys ja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä hänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain kokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa aarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.