Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin saanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui suuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä varmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että heidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha näivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut, kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut, niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin kiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "A voi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäili tämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli hän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.
Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava, joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut tavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin oli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi jokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme, ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa, jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä kantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin voittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.
Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt olivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus uudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja tultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän pöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä kuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti moitteettomasti.
Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi näkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä ennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin turvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen miehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin kuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä ei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja pöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla joutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli, johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän eli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas nolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi oveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan — ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi — hän näytti niin surkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena, jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän yritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä paljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin sattui pohatta olemaan… Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli poistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui kerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli pöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän kahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet. Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin, Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin parinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa. Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot alkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua Jyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan siinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "on rahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti sitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että nyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.
Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan vietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle ihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin mahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla muutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo" ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli jälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli kahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin puolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas, ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes ratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!" huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä onnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat ja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten velassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain leikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti mökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan menehtyneeltä.
Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat talon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen, eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin viheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat repaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi mielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta, jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja pieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen otsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut nenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa. Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden, enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta tyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran naapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä. Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä oli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän äänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin, — vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin puolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.
HELMIJOELLA.
Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka isäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni. Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista ruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtä arvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän ruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani hinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä suuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman pyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin — se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin hänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat, mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei enää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa lisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja pääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut molemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla. Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi enemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.
Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi omissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan aikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki Pohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä, että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo määräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan täynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista simpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan. Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka laskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta Pistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli saalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla kuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket, voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa kirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä kesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki oli Piston viimeisen kosken liepeessä.
Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan pyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi helmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin joki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee Kannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi olla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä miehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän viettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet yhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin hyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi lähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä myymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä seuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä kahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa, juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten ostaja kolmesataa ruplaa.