Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa melkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.
Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen suuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja vaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla mielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja epätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei puhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut hänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu surmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt — saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin tuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.
Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä. Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä puhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen arkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan haltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja ei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän lauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä, Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta runoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen murjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät olivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä tainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa käydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme senvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet, ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai tiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän, taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä erosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa saaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme annoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta sitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti huomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten olevan — Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea, oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan runoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa! Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen kauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka muokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan rahvaassa yhä vielä on.
Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan keralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli surmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias mies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä tehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta. Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan sotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä lähdimme salolle viemään.
Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä paikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella maalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka raskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.
Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin suinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut, kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen maasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä verta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä kuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta rikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin sattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri oli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä kiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan tunnelman hämärälle salolle.
Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä raahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa, jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan yli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä. Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen vähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien lähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme kontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän suurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan löyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan, vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan rasahtamatta.
Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty, oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen nuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas mies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen tarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois lähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet olivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun päivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla kammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset virinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio lähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua korpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista tassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi taukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla. He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli, etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi kuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä, vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin samaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi, mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin haaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat miehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään lähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan ylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä, joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut, niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät uskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään, jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin tähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut kovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio vihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään lähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän valoisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä kohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä juossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa huomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan välissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.
Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi pyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon kiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan ampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi käynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin olevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta lanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy peitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat kastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen rihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa — taikka kuka muu hyvänsä — niin saisi varman kuoleman.
Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys. Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja langalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli ollut korppia viisaampi.