Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet, että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle pohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä suomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta, joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun. Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.
Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä, kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa. Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken katoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta viritimme tuon tunnetun kauniin laulun:
"Kas Suomenlahdella hyrskyt
Ja laajat Laatokan veet,
Ja vuolaan Tornion tyrskyt
Ja Maanselän harjanteet,
Ne halkoo Suomea suurta,
Ne pilkkoo kansaa sen,
Ne katkovat Sammon juurta,
Ei juurru se uudelleen"…
Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin mielessä herännyt.
VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.
"Metshä raivoh' rupesi"…
Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä synkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä edellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän ja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi. Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille kerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio jo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet tiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka kylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä, niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään karjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää laitumelle kauemmaksi kylästä.
Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet viettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen hävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja liikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja kontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona ovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että tuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun haastamaan.
Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin viimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä ahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan puolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole sen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi karjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle monin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa kylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista, sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.
Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua kuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle laskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa "metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken sen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat. Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja fermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä ja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.