MYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.
Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun senvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä kylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot niin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä oli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä runoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa, eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada muulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:
"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v. 1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut muutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista, jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä saarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli nimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa seudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut, kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa Vuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin Arhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä runot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. — Kaikki eepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt vielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."
"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin, näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla asuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä karjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, — vaikka tosin juuri Vuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on Jyrin vanhempi veli Vasselei. — Koska hän lapsuuden päivistä saakka ei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta näitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua. Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin ollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää. Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys siinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien suuren arvon. — Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen laulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja, eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."
"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein luona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa varsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven saaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään merkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella äänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys hyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman kuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut tavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden luonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli kylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin laulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on hänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen enempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."
"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin talossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää, vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken, eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä, että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa näyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu voittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä samaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin tavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä kertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan. Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat näytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät olleetkaan suurempiarvoisia. — Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10 hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä tarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin puolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman parempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs toinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa ilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että hän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi auttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa loitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka tämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni hämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä kuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi menevä."
* * * * *
Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla merkkipaikoilla.
Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi salmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan suuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki. Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme nähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein pojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein karhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa saanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon, jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat jörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun muassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka nenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut tapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli alkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa kuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta lähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi jakamasta.
Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan vaiheilla. Salmen rannassa seisoo — seisoi ainakin silloin — pieni vähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton kaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään parempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se oli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin arvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä rakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten katolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän maan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa pakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon ulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun vieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä arvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä kylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.